Suhtaudun kritiikittömästi lähes kaikkeen Iso-Britanniasta tulevaan. Varsinkin miehiin. Siihen nähden on kummallista, ettei minulla ole ollut minkäänlaista brittipopvaihetta.
Tiedättehän, suedet, blurit, pulpit sun muut. Blaah. Viisari ei värähdä ja kiinnostuskiikarit pysyvät kaapin pohjalla.
Taidan olla ainoa sukupolveni edustaja tällä pallonpuoliskolla, joka ei osaa Oasiksen Don't Look Back in Angerin sanoja ulkoa. Kun kappaletta luukutettiin aikoinaan Ylen Lista-ohjelmassa, en ollut vastaanottavaisimmassa iässä. Laulan kertsiä edelleen kahdeksanvuotiaana "oppimillani" sanoilla: änsoousalikänvei...
Mutta tämän Oasiksen tuotoksen olen ottanut haltuun yhden iltapäivän aikana kuultuani sen Xfm:ltä. En tiedä mikä kappale olisi kiteyttänyt yhtä hyvin sen, mitä rakkaus minun mielestäni on.
All your dreams are made of strawberry lemonade and you make sure I eat today You take me walking to where you played when you were young
I'll never say that I won't ever make you cry and this I'll say I don't know why I know I'm leavin' but I'll be back another day
Anna:
oon tänään todennu, että ruger hauerin jokaiselle jotakin -veisus on syvempiä merkityksiä ku pelkkä räpin mainstreamiys
arvaa vedinkö tähänki biisiin huikeen ihmissuhdetason
JOKASELLE JOTAKIN ON EI MITÄÄN KELLEKÄÄN
et jos antaa ittestään kaikille vähän nii ei anna kellekään sit niinku... kaikkea
Anna:
"ku minä haluun miellyttää massaa" = ku pitää miettiä niin saatanasti mitä muut sanoo
omista tekemisistä
JA TÄÄKI et "ja jengi kyllä aistii sen, annatsä kaikkes vai annatsä kaikille"
NO MUT KU JENGI AISTII
MÄ AISTIN
Elokuussa 2006 seisoin Kuopion torilla. Olin tullut katsomaan paikallisen musiikkilukion ylpeyttä, Second Astral Movementia.
Takana oli ennätyksellisen vähäsateinen kesä, joka sisälsi muuton uudelle paikkakunnalle, ekan oman kämpän ja ekan rakkauden. Kesätyö puhelinmyyntifirmassa oli juuri päättynyt. Tienasin duunista lähinnä taskurahoja ja elin herroiksi lakkiaisista saaduilla stipendi- ja lahjarahoilla.
Suuret tulevaisuudensuunnitelmat kariutuivat, kun en päässyt yliopistoon. Pääsy Jyväskylän OKL:ään jäi kiinni haastattelusta: myönsin suoraan, ettei kyseessä ollut ensisijainen hakuvaihtoehtoni. Se eka vaihtoehto, toimittajan ura, tuntui toisten pääsykoetulosten jälkeen hyvin kaukaiselta haaveelta.
Second Astral Movementin urasuunnitelmat menivät uusiksi paria vuotta myöhemmin, kun yhtye hajosi. Onneksi.
Nyt Second Astral Movementin laulaja Annika Tepponen ja rumpali Lassi Ylönen ovat Lasmatic, jonka viisu ylsi Uuden musiikin kilpailussa neljänkymmenen parhaan joukkoon. Basisti Ari Autio on osa Neufvoinia, joka hiljattain palasi Kanadan keikoilta ja lähtee kesällä kiertämään Keski-Eurooppaa.
Ja Jurek eli kitaristi Simo Reunamäki on julkaissut debyyttisinglensä, joka soi allekirjoittaneen luureissa Sanomatalon kahdeksannessa kerroksessa. Juuri siellä, missä pitääkin.
Solitin toimet ovat saaneet paljon huomiota skenessä. Minä ilmottaudun ennemmin M.dulorin huoraksi.
Siihen ei ole vaadittu sähköposteja, ilmaisia levyjä tai linkkauksia blogiini. Siihen on vaadittu vain hyvää musiikkia, joka on nivoutunut liian tiukasti osaksi niitä oman elämän hetkiä, joihin ajatukset karkaavat etenkin iltahämärässä. Levy-yhtiön tuoreimman kiinnityksen, Suvi Koivun, biisien perusteella tulevatkin hetket saavat arvoisensa ääniraidan ainakin niin kauan kuin Ville Aalto pysyy mukana tuotannoissa.
Yhteistä menneisyyttä M.dulorin kanssa on kertynyt jo sen verran, että pystyn antamaan anteeksi uusimman kappaleen pintaan miksatut lauluraidat. Ymmärrän vain kaipaavani Matti Johanneksen utuisia sellaisia.
Michael Monroe ja Von Hertzen Brothers yhdistivät voimansa reilu viikko sitten järjestetyssä Emma Gaalassa. YleX:n jutussa spekuloidaan, josko tv-lähetyksen ulkopuolelle jääneet kategoriat voisivat tulevaisuudessa saada näkyvyyttä tällaisten yhteisesitysten kautta.
Mun mielestä ratkasu vois olla ruotsalainen lähestymistapa, jossa Salem Al Fakir esittää kaiken.
Potpurin toisen biisin startattua julistin tajuntani virallisesti räjähtäneeksi. Yhtä lailla kuin pojat ei tanssi, niin Nevalaisen Anna ei itke (ainakaan YouTube-videoiden takia, haloo), mutta tässä kohtaa periaatteet joustivat niin kuin vanha lycra.
Koko P3 Guld -lähetyksen voi katsoa noin vaikka vertailun vuoksi täältä.
Lapsuuteni on hämärän peitossa. Muistan kuitenkin, että jossain vaiheessa meillä kuunneltiin paljon Phil Collinsin Dance into the Lightia ja Stingin Mercury Fallingia. Niin, ja sitä Kaija Koon levyä, jonka voisin poistaa muistikapasiteetistani vapaaehtoisesti.
Belgialais-australialaisella Gotyella lienee samanlainen menneisyys. I Feel Better voisi olla suoraan ilo-Philin (ei siis se In the Air Tonight –masistelijan) kynästä. Somebody that I used to Knowissa on selvästi kuultavissa Stingin rustaaman King of Painin kaikuja.
Biisin keräämät 12 miljoonaa YouTube-katselua viittaavat siihen, että näihin kaikuihin tulette törmäämään ennemmin tai myöhemmin. Hoitakaa homma pois alta nyt ja kuunnelkaa samalla koko Making Mirrors -albumi.
ku ne alotti niin niiden kitarat ei jostain syystä toiminukkaa sit ne sääti niiden ja teknikon kans ja ku saivat toimiin nii menivät takas verhon taa ja tulivat sieltä ja alottivat niinku uudestaan
:DDD
sanoin yhelle tutulle joka oli sattunu samalle keikalle siin alkuvaihees ku ne ei oikein puhunu mitään et mun välispiikkikonsultoinnilla olis selkeesti kysyntää kuinka väärässä olinkaa niistähän kuoriutu sit kunnon stand up-koomikoita aika nopeesti
MUTTA kaiken kruunas ku erlend alko tanssii sit ku se on semmonen hassu honkkeli ihana honkkeli
^_^
se kävi jorailees siin ihan yleisön edessä ja katteli eturiviä mä olin jossai viidennes rivis ja aattelin et "hitsi ku sais yläfemman erlendiltä :(" NO MITÄ VITTUA hetken päästä jätkä hyppää yleisön sekaan crowdsurfaan
mitäääää
joo
ei hitto pääsitkö iholle?
nilkalle ^_^
^_____^
REITTÄ PITKIN AHHAHAH
:DDDDDDD siistiä vetikse suutrumpetilla kans?
JOO VETI!
öhana
yksien jamitteluiden päätteeks
sit ku se kuulostaa vielä ihan hämäävän aidolta hulluu
----
Tämä kaikki siis kahdelta mieheltä, jotka esittivät eilen akustista indiefolkia Nosturissa. Harva yhtye voi laittaa levyltä soimaan tuoreen remixinsä, jorata lavalla ja yleisö silti syö kädestä. Ehdottomasti yksi niistä bändeistä, jotka vain pitää todistaa livenä.
Minun on pakko myöntää jotain silläkin uhalla, että saan osakseni silmien pyörittelyä ja naureskelua: minä rakastan Berliiniä. Olin oikea kävelevä klisee viime viikolla kulkiessani Moleskinen Berliini City Notebook kädessä jättikirppikseltä vegebrunssille. Hipsteriunelma sai täyttymyksensä viimeistään siinä vaiheessa, kun luin Vicea hostellin kahvilassa paria tuntia ennen paluulentoa.
Hortoilua säesti Erykah Badu. Kun mp3-soittimesta loppui virta, minulla oli aikaa keskittyä kaupungin omaan soundtrackiin. Liikkeistä ei usein tarttunut mukaan mitään muuta kuin tieto siitä, mikäs ihmeen bändi taustalla soikaan.
Olin kävellyt jo jonkin aikaa Eberswalder Strassea pitkin ja aloin epäillä suunnistustaitojani. Sitten näin erään liikkeen edessä läjän vanhoja matkalaukkuja ja pikkuveskoja kaikissa sateenkaaren väreissä.
Stiefelkombinatilla on miehille ja naisille omat putiikit, joissa myydään vintagevaatteita, -kenkiä ja -asusteita. Reissun runsaimman vaatevalikoiman (rättejä oli liikkeessä lattiasta kattoon) lisäksi Stiefelkombinat tarjosi parhaimmat musalöydöt, kiitos taustalla soineen FluxFM:n.
Mauerparkissa järkätään joka sunnuntai saatanan iso ulkoilmakirppis. Kirppikseltä voi hankkia mitä tahansa huonekaluista käyttötavaroihin ja -vaatteisiin. Meikäläisen mukaan tarttui kangaskasseja, julisteita ja pari tuliaisvinyyliä.
Ruokapuolelta löytyy kaikkea vohveleista tuhteihin kebabsetteihin. KoC soi eräällä ”sisäpihalla”, jossa tarjottiin luomuvegemättöä. Öko oli muutenkin kova sana Berliinissä. Lopetan nyt ennen kuin menee liian Kemikaalicocktailiksi.
Pitäsköhän ottaa asiakseen perehtyä Massive Attackiin ihan ajan kanssa, ku jo toisen biisinmetsästysreissun saaliina on ko. bändin kappale... Issue sen sijaan ei tarjonnut mitään ihmiselle, jolla ei ole minkään sortin visuaalista lahjakkuutta. Graafikoille olisi riittänyt kuolaamista.
Biisi, jonka takia päätin tehdä koko postauksen. Aikamoista joikaamista, mutta tunnelma on kohillaan.
Esitin what is this song -tiedusteluni sovituskopista, johon olin raahannut useamman mekon. Goldig on perinteinen berliiniläinen pikku vaateputiikki, jonka hintataso miellytti köyhää opiskelijaa.
- H&M, Kurfürstendamm Mayer Hawthorne - A long time The Drums - Money
Viimeksi Hennesillä soi The Vaccines. Nyt huomasin jalkani vipattavan The Drumsin tahtiin. Lisäksi biisin but I don't have any money sopi todella hyvin matkani teemaan.
- The Circus Hostel, Weinbergsweg 1a Kaupungin sydämessä sijaitseva Circus on yksi lempipaikoistani Berliinissä. Alakerran kahvilan all you can eat -aamiaisella kuulin The Curea, The Whitest Boy Alivea ja Kanye Westiä. Kellarikerroksen baarista saa maanantaisin ilmaista bisseä. Jos edellä mainitut eivät riitä tyydyttämään tarpeita, niin kaikki muu maan ja taivaan väliltä löytyy kävelymatkan päästä.
Lisäksi hostellista saa parasta palvelua. Ihan oikeasti - en liioittele. Respan tytöt ja pojat tietävät menovinkit ja neuvovat, mistä saat duunia, kun haluat jäädä kaupunkiin pidemmäksi aikaa.
Organisaatio, josta pidin ensimmäisen esitelmäni jo yläasteella. Nainen, joka on muokannut musiikkimakuani enemmän kuin kukaan muu yksittäinen artisti. Mies, jota on syyttäminen intohimostani karvaisiin, graafikkolasipäisiin miehiin.
Oikeastaan ainoa huono puoli on, ettei tämän kyseisen artistiyhteistyön hedelmiä ole täyspitkän albumillisen verran.
Kuuntele kappale 31.5. asti täältä ja hanki synttärisankari-Amnestyn Mitä vapaus on? viimeistään sen jälkeen lähimmästä levykaupastasi.
Yksi toimittajan duunin hienouksia on se, että stalkkaamisen voi nimetä tiedonhankinnaksi. Liiallisen utelun raja on myös hämärämpi kuin normaalissa kanssakäymisessä.
Minä olen stalk… hankkinut tietoa eräästä naisesta jo seitsemän vuotta. Kaikki alkoi viattomasti Mikserissä vuonna 2004. Siellä Happy-go-Lucky koukutti minut ääneen, jollaiseen en ollut ennen törmännyt Suomessa. Huolettomasta elektrosta oli helppo siirtyä MySpaceen, joka tarjosi Mykaboomin tuhdit tahdit.
Uusin tuttavuus, Color Dolor, vääristää kappaleessaan mittasuhteita. Measures sopii täydellisesti yöaikaan, jolloin mukavat ja ne ikävämmätkin asiat tuntuvat suuremmilta kuin ovatkaan.
Kaikki huipentui pari viikkoa sitten Helsingissä, kun kohtasin tämän huumaavan naisen. Semihumalaisen hehkutuksen sijaan olisin voinut tiivistää kaiken seuraavalla tavalla:
Stina Koistinen, sinä olet upea. Measures have new meanings indeed, kun ääntäsi kuuntelee. Kiitos.
90-luvun Sheffieldissä eräs irlantilainen nainen lähestyi vanhempaa brittimiestä lausahtamalla ”Do you like my tight sweater? See how it fits my body!” Mies ja nainen rakastuivat, alkoivat tehdä musiikkia ja laittoivat iskureplan ensimmäisen levyn nimeensä. Yhtyeen nimeksi tuli Moloko.
Miettikää: yhden parisuhteen historia yhdessä yhtyeessä, yhdessä diskografiassa.
Brydon ja Murphy erosivat vuonna 2001. Molokon Statues julkaistiin 2002. Levy käsittelee lopun alkua, suhteen kuolonkorinoita. Tosin Murphyn ääni on kyllä kaukana korinasta.
Levyn viimeinen kappale Over and over päättää katkeransuloisesti niin Molokon levytysuran, parisuhteen kuin upean levynkin.
Joskus musiikkia kuunnellessaan sitä huomaa ajattelevansa, että todellinen henkilökohtainen suhde ja samaistuminen lyriikoihin puuttuu. Biisiä ei vaan tajua, ennen kuin on kokenut ne samat asiat itse.
Sitten kun ne asiat ON kokenut itse, niin voi todeta, että oishan ne fiilikset voinut jättää väliinkin. Silloin ymmärtää, miksi pelkästään kyseisen kappaleen jousisovituksia on hiottu viikkokaupalla tai miksi kappaleesta ei löydy livetaltiointeja.
Tämän piti olla tarina siitä, kuinka lintsasin koulusta vain kuunnellakseni Rubikin Solaria kattoon tuijotellen.
Tästä tuli tarina siitä, kuinka jouduinkin juoksemaan sille ainoalle läsnäolopakolliselle tunnille tällä viikolla. Samalla ilma muuttui harmaammaksi kuin vastapäisen talon seinä ja Solarista tuli olosuhteiden uhri.
Harmaa on.
Solarista on tullut hehkutuksesta päätellen myös toisella tapaa olosuhteiden uhri. Tältä levyltä on automaattisesti odotettu paljon. Perustuvatko Solarista lausutut ylisanat siis Dada Banditsin, Data Bandits EP:n ja Laws of Gravityn luomiin ennakko-odotuksiin vai levyn sisältöön?
Toki albumi on bändin musiikillisen kasvun ja suomalaisuuden huomioon ottaen hyvä. Ei tämä himmailu ole silti henkilökohtaisella tasolla juurikaan liikuttanut. Pääsemmekin kysymyksiin, jotka ovat tuttuja punaviinilasillisten äärellä käydyiltä keittiöpsykologian tunneilta:
Pitäisikö uuden tuttavuuden olla rakkautta ensi silmäyksellä tai -kuulemalla vai paljastaa jotain uutta kerta kerralta? Kuinka kauan on hengailtava, että voi varmistua jonkun olevan Se Väärä? Milloin tykkääminen on vain pelkkää tottumista?
Toisin sanoen, olisiko tämän pitänyt kolahtaa kerralla vai olenko aikaisemmin kukoistaneen suhteemme huomioon ottaen velvollinen kuuntelemaan levyn vielä kerta toisensa jälkeen odottaen, että jossain vaiheessa lempi leimahtaisi.
Tän muijan ei pitäs tehdä levyjä ja esiintymisetki lähinnä itkettää.
Jessien pitäs levyjen sijaan myydä keikkataltiointejaan dvd:llä. Tai pelkästään keikkalippuja. YouTubesta tsekatut livevedot osuvat täydellisyydessään itkuhermoon. Sitä jää vaan ihmettelemään, että mitäs tässä juuri tapahtui.
”Kari Peitsamo on hyvä muusikko, koska hän osaa yksinkertaistaa”, sanoi opettajamme viime viikolla. Tuolla logiikalla Jessie J on helvetin hyvä artisti. Levyn sanoitukset ovat samaa tasoa, kuin mitä itse tuli kirjoitettua 12-vuotiaana, kun luuli olevansa seuraava Britney Spears.
It's not about the money, money, money, We don't need your money, money, money. We just wanna make the world dance, Forget about the price tag
Mutta tämä onkin pop-musiikkia eikä mitään rakettitiedettä. On vain sääli, että musiikkityyli ja epätasainen debyyttialbumi saa ”ammattilaiset” unohtamaan sen faktan, että muija painii lauluäänellään ihan eri kastissa kuin muut poppitsirbulat. Jessiellä lähtee välillä vähän käsistä kikkailujen kanssa, mutta kuten vanha suomalainen sananlasku sanoo: ”hän, jolla palkeet riittää, hän palkeitaan käyttäköön”.
Kyösti Pöysti todennäköisesti halveksisi nuorta naista, joka on rakastunut animaatiohahmoon ja siteeraa häntä blogissaan. Silläkin uhalla.
- Mun rouva tykkää Andy Suonsilmästä. - Jätä se. - Ai paskan musamaun perusteella jätä vaimo?! - Kuule! Aina oon dumpannu kaikki naiset, joilla on nolostuttava musamaku ja hyvin oon pärjänny. JOO ja et sano mitään. Mut jätä se oikeesti. Ei oo tulevaisuutta tollasella.
Yksi koulukaveri matkaa tällä hetkellä Jamaikalla. Toinen kiertää Aasiaa. Minä sen sijaan… mä lähden Stadiin, vaihdan maisemaa. Hankin Töölöstä yksiön, jossa asustan seuraavat kaksi viikkoa.
Vietin kämpässä jo yhden yön, jonka aikana näin enemmän unia kuin viimeisen puolen vuoden aikana yhteensä. Tietenkin niissä unissa eräs rutisti lämpimästi. Toisessa unessa olin luokkaretkellä Thaimaassa ja kadotin luokkatoverini jo lentokentällä. Että haistahan paska, alitajunta.
Koska kämpässä ei ole telkkaria eikä varmaan nettiäkään, niin ajattelin pääasiallisesti tuijotella kattoon ja kuunnella musiikkia. Ainakin tätä.
Mutta kerran sitä tässä vaan eletään, kerran sitä tässä vaan eletään.
Jotta viime vuosi tulisi pistettyä tiukasti pakettiin, niin on pakko palata postausaiheisiin, jotka jäivät syystä tai toisesta toteuttamatta. Matkataas vielä hetkeksi kauas menneisyyteen, aina vuoteen 2010.
Olen nykyään viikonloppuhelsinkiläinen, pendelöijien kruunaamaton kuningatar. Stadilaisten ystävieni mielestä todenmukaisempi titteli olisi varmaan pendeloinen - sen verran olen heidän majatalopalveluitaan käyttänyt.
Majataloissa on bed ja breakfast sekä erilaisia viihdytysvaihtoehtoja. Istumatyö on kuitenkin niin mukaansatempaavaa, että päädyn töiden jälkeen yleensä istumaan vähän lisää. Tällä kertaa kuitenkin sohvalla telkkarin edessä.
Viime viikonloppuna istuin sohvalla Töölössä. Kanavasurffailuni pysäytti FST:n Ola Salo -dokkari, jota aloin ihmeen kaupalla töllöttää. Minä en nimittäin ole koskaan pitänyt The Arkia oikein minään. Olakin on ollut silmissäni pelkkä riemunkirjava positiivisuuden lähettiläs.
Dokkarin jälkeen aloin itse asiassa perehtyä yhtyeeseen tarkemmin. Ja rakastuin Olaan, joka onkin vain roolinsa vanki. Aren’t we all, aren’t we all.
Sulla on vielä kolme päivää aikaa tsekata dokkari täältä.
Pari päivää sitten Ivalon kirjaston musiikkiosastolta saattoi bongata Spotify-vieroitusoireista kärsivän nuoren naisen. Nainen, joka Annanakin tunnetaan, oli hetkeä aikaisemmin saanut perusteltua itselleen, kuinka on ihan fine kävellä pari kilsaa 20 asteen pakkasessa.
Eivätkä joulun ihmeet tähän lopu: Samaisesta kirjastosta löytää valtavan määrän saamenkielisiä levyjä luokasta 78.8917, populaarimusiikki. Ja ne on ihan oikeasti pop-musiikkia eivätkä mitään vaikeasti lähestyttävää kilkettä ja kalketta.
Yksi mukaan tarttuneista levyistä on Niko Valkeapään Birrat Birra, joka sisältää täydellistä musiikkia joululauluähkyisille. Levyllä rajuinta on ajoittainen särökitara eikä sanomaan tarvitse keskittyä, kun (sinänsä loistavia) saamenkielisiä sanoituksia ei kuitenkaan ymmärrä.
Pehmeät perkussiot, Valkeapään matala ääni ja akustinen soitanta vievät ajatukset jonnekin Ismo Alangon ja Quintessencen välimaastoon. Mutta ällös huoli, elektrorunkkari - levyllä ja miehen aiemmassa tuotannossa on myös matskua, joka muistuttaa enemmän Pantha du Princeä kuin edellä mainittuja.
Suhtaudun hypetettyyn musiikkiin edelleen yhtä epäluuloisesti kuin ihmisiin, jotka eivät juo kahvia tai puhuvat täydellisellä kirjakielellä. Siksi onkin huvittavaa, että meikäläisen kirjoissa vuoden levyn on tehnyt brittimuija, joka sai ainakin vuonna 2009 osakseen huomiota melkein yhtä paljo kuin neidillä on tukkaa. Eli runsaasti.
Mikään muu levy ei ole tuottanut minulle iloa niin pitkään kuin Ellie Gouldingin Lights: ensin albumilta löytyvien biisien ja sitten niistä väännettyjen remixien muodossa. Kun älysin vielä kuunnella levyä kunnon kuulokkeilla, niin avautui saundeja, joita en ollut aikasemmin kuullutkaan. Esim. basso...
Toki levy on suurimmaksi osaksi yhtä suurta täytebiisiä. Mutta tässä piilee (musa)bloggaamisen hienous. Minun ei tarvitse kritisoida musiikkia objektiivisesti jostain näennäisesti yläpuolelta tulevien hyvän musiikin kriteerien mukaan.
Voin vaan tyytyä toteamaan, että Lights tulee muistuttamaan vuosien jälkeenkin ajasta, joka sävytti tämän vuoden päätöksiä, suunnitelmia ja fiiliksiä. Samaan eivät ole pystyneet vaikkapa Ultramariinin tai Magenta Skycoden muotovaliot. Ja juuri sen takia Lights on vuoden 2010 levy minulle.
Loppuun yksi biisi, joka ei ole päätynyt levylle. Hetkinen, korjaan - ei ole päätynyt Ellien levylle. Biisi löytyy valitettavasti euroviisuvoittaja Lenan albumilta. Kyseessä on kiva ja harmiton pop-luritus, jota kuuntelen kyllä mieluummin Ellien tulkitsemana. Tai vaikkapa Stingin. Hieman on nimittäin The Police-esque meininki tässä.
