Heja Salem!

Michael Monroe ja Von Hertzen Brothers yhdistivät voimansa reilu viikko sitten järjestetyssä Emma Gaalassa. YleX:n jutussa spekuloidaan, josko tv-lähetyksen ulkopuolelle jääneet kategoriat voisivat tulevaisuudessa saada näkyvyyttä tällaisten yhteisesitysten kautta.

Mun mielestä ratkasu vois olla ruotsalainen lähestymistapa, jossa Salem Al Fakir esittää kaiken.



Potpurin toisen biisin startattua julistin tajuntani virallisesti räjähtäneeksi. Yhtä lailla kuin pojat ei tanssi, niin Nevalaisen Anna ei itke (ainakaan YouTube-videoiden takia, haloo), mutta tässä kohtaa periaatteet joustivat niin kuin vanha lycra.

Koko P3 Guld -lähetyksen voi katsoa noin vaikka vertailun vuoksi täältä.

These hipsters are killing me

Vois kai tässä jotain lässyttää, mut aattelin mennä suoraan asiaan. Viimeks ku tarkistin niin tää on kuitenki musiikkiblogi.

Perjantaina koin kokonaan vain The Drumsin, sillä päätin tehdä ennemmin lähempää tuttavuutta anniskelualueen ylihintaisen oluttarjonnan kanssa. Ystävyytemme oli edennyt brooklyniläisyhtyeen keikan aikana jo siihen vaiheeseen, että minua ei vituttanut edes Mattias Björkasia ajoittain muistuttanut laulaja. Lavaesiintyminen oli onneksi muuten kaukana Cats on Firen kenkiintuijottelusta. Meininki oli helvetin kova, jos vaan pystyi ohittamaan sen tosiseikan, että kappaleet olivat toistensa toisintoja.

Lauantai meni lähinnä hengaillen. Suurin virhe oli jäädä katsomaan Robynia anniskelualueen puolelle. Muijan tanssimuuvit yllytti yleisön aikamoisiin koreografioihin. Ja kuten aina, mulla riittää arvostusta hyville livelaulajille.



Sunnuntaina räkä korvasi alkoholin verenkierrossani. Olin lähtenyt alueelle ajoissa ja hyvillä mielin. Hipsteriärsytyskynnys ylitettiin kuitenkin jo kahden ensimmäisen näkemäni bändin kohdalla: Ensin Yona kehotti jokaista vuodattamaan muutaman kyyneleen ympäristötilanteen puolesta. Sitten Ricky-Tick Big Bandin Valtteri Pöyhönen kertoi tehneensä koko albumin Berliinissä. Huoh.

Näissä tunnelmissa olikin hyvä jatkaa Radio Deptin keikalle. Biisit kuulostivat hyvältä, mutta live ei tuonut niihin mitään uutta. Olisin voinut kuunnella bändin levyjä yksin kotonani. Keikan parasta antia olivat kauniit visuaalit, jotka olivat myös très hipstamatic.

Olen pohtinut aikaisemmin, mitä järkeä keikka-arvosteluissa on. Ne ovat yhden ihmisen subjektiivisia käsityksiä siitä yhdestä tilanteesta - jokainen keikka on erilainen. No, nyt tiedän, kun huomasin skippaavani The Xx:n aiempien ei-niin-imartelevien livearvostelujen takia. Caribou jäi siis henkilökohtaiseksi pääesiintyjäksi sunnuntaina.

Ja hyvä niin! Olin nimittäin valmistautunut haukkumaan bändin maanrakoon Field Day -keikan perusteella. On kuitenkin eri asia kokea keikka esiintymisalueen ulkorajalta, jossa saundit puuroutuvat, kuin lavan välittömästä läheisyydestä. Bändi kuului ehdottomasti päälavalle.



Järjestelyistä on valitettu paljon ja aika lailla samoista asioista kuin edellisvuosinakin. Saas nähdä vaikuttavatko valitukset vielä ensi vuonnakaan. Flow’lla kun on monopoliasema tällaisen festarin järjestämisessä Suomessa. Ainoa joka tuota asemaa vähänkin uhkaa on Turku Modern, joka veti jo tänä vuonna mukavasti skeneilijöitä Turun ulkopuolelta. Modernin musiikkitarjonta on vaan rajatumpi.

Itseäni kyrsi onnettomat tietoliikenneyhteydet. En saanut perjantaina tai lauantaina oikein ketään kiinni. Lopuksi onkin syytä kiittää kaikkia niitä pelastavia enkeleitä, joiden johdosta sain mm. yöpaikan perjantaina ja seuraa muina päivinä.

Nyt meen niistään, yskiin ja pärskiin tonne. Hipsterit kantavat pöpöjä.


Kuvat: Mikko Kauppinen

Ps. Miks mun isä oli spiikkaamassa päälavalla sunnuntaina?