Tehosoitossa

Olin edennyt Elle Varnerin Perfectly Imperfect -debyyttialbumin kuuntelussa levyn loppupuolelle. Stop the Clock on levyn kahdeksas kappale. Ensikohtaamisemme meni suurin piirtein näin:

If you're looking for me I'm the stupid girl
With a joyless smile in her own sad world

Lässynlää. Ollaanpa sitä niin tunteellista et-TÄH. Miksi levyille pitää tunkea näitä biisejä, jotka eivät ole uskalla olla kunnolla slovareita? Kanavoisivat nyt sitä sisäistä Houstoniansa sitte.

Walking nowhere all alone without a sense of time
On a cold dark street on a cold dark night, sayin'

This will be the last time
Through with lettin' you keep me on the sideline

Tässä on sit tää kohta, jolla kosiskellaan radiosoittoa. Sama saundi on joka toisessa jenkkilän hittibiisissä.

They say insanity is doing all the same things
And thinking that you're gonna get a different ending

'Cause I've been 

waiting in the storm for you

EISSSAAAHELLLJJUMALLLHUHHUH.  

Ne stemmat. Ne torvet. Kantsii kuunnella loppuun. Kantsii kuunnella koko levykin esmes täältä.

Ennen kuin me kadotaan

Elokuussa 2006 seisoin Kuopion torilla. Olin tullut katsomaan paikallisen musiikkilukion ylpeyttä, Second Astral Movementia.

Takana oli ennätyksellisen vähäsateinen kesä, joka sisälsi muuton uudelle paikkakunnalle, ekan oman kämpän ja ekan rakkauden. Kesätyö puhelinmyyntifirmassa oli juuri päättynyt. Tienasin duunista lähinnä taskurahoja ja elin herroiksi lakkiaisista saaduilla stipendi- ja lahjarahoilla.

Suuret tulevaisuudensuunnitelmat kariutuivat, kun en päässyt yliopistoon. Pääsy Jyväskylän OKL:ään jäi kiinni haastattelusta: myönsin suoraan, ettei kyseessä ollut ensisijainen hakuvaihtoehtoni. Se eka vaihtoehto, toimittajan ura, tuntui toisten pääsykoetulosten jälkeen hyvin kaukaiselta haaveelta.

Second Astral Movementin urasuunnitelmat menivät uusiksi paria vuotta myöhemmin, kun yhtye hajosi. Onneksi.

Nyt Second Astral Movementin laulaja Annika Tepponen ja rumpali Lassi Ylönen ovat Lasmatic, jonka viisu ylsi Uuden musiikin kilpailussa neljänkymmenen parhaan joukkoon. Basisti Ari Autio on osa Neufvoinia, joka hiljattain palasi Kanadan keikoilta ja lähtee kesällä kiertämään Keski-Eurooppaa.

Ja Jurek eli kitaristi Simo Reunamäki on julkaissut debyyttisinglensä, joka soi allekirjoittaneen luureissa Sanomatalon kahdeksannessa kerroksessa. Juuri siellä, missä pitääkin.

Vuoden parhaat -listaus

Listaus vuoden parhaista syistä olla listaamatta vuoden 2011 parhaita albumeja, biisejä tai keikkoja, olkaa hyvä:

6. Ei ole ollut tapana.

5. Elän pääsääntöisesti ilman kalenteria. Harvoin muistan, mitä keikkoja olen nähnyt viime kuussa saati tammikuussa. Ja mitä väliä, onko levy julkaistu 31.12.2010 vai 1.12.2011?

4. Listaukset näyttävät olevan heille, jotka pitkin vuotta hypettävät hypettämisen takia. Siinä tapauksessa onkin oikeutettua istahtaa edes kerran vuodessa alas ja miettiä, mitkäs niistä kaikista olivat oikeasti mainitsemisen arvoisia.

3. Olen niin laiska, että jouduin pyytämään tähänkin listaan apua yhden kohdan verran paskojen vertauskuvien äidiltä:

"Listaukset ovat ihmisille, jotka kuvittelevat olevansa niin tärkeitä, että heidän henkilökohtaiset mielipiteet liikuttaisivat ketään, ja jotka luulevat, että maailma on pelkistettävissä pelkiksi listoiksi ja vuosiksi ja top ykkösiksi ja kakkosiksi."

2. Olen kuunnellut näistä yhden levyn enkä sitäkään kokonaan. Joo, en tiiä miten näillä referensseillä voi elää itsensä kanssa tai kirjoittaa musiikkiblogia, ohhoh ja huhhuh.

1. KETÄÄN. EI. KIINNOSTA.

Rauhallista joulua toivottaa
Anna

15.11.

Nostalgia jatkukoon. Tänään tajusin, että jumalauta:

tasan kuukauden päästä olen 24-vuotias.

Jos musiikkia on uskominen – ja sitähän on – niin minun pitäisi olla vain onnellinen päästessäni eroon tämänhetkisestä iästäni. Blink-182:n mukaan nobody likes you when you’re twenty-three ja elämäni mies tunnustaa, kuinka a decade ago, I never thought I would be at twenty-three on the verge of spontaneous combustion. Huhhuh.





Ikäkriisiä ei ole odotettavissa niin pitkään kuin Tomi voi muistuttaa minua siitä, että ainakaan sä et oo kolmekymmentä. Ja oli ikä mikä tahansa, joudun laskemaan jokaisen ikäutelun jälkeen erikseen, miten vanha olinkaan. Kakskytjotain.

Parasta aikoihin

Lapsuuteni on hämärän peitossa. Muistan kuitenkin, että jossain vaiheessa meillä kuunneltiin paljon Phil Collinsin Dance into the Lightia ja Stingin Mercury Fallingia. Niin, ja sitä Kaija Koon levyä, jonka voisin poistaa muistikapasiteetistani vapaaehtoisesti.

I Feel Better by Gotye

Belgialais-australialaisella Gotyella lienee samanlainen menneisyys. I Feel Better voisi olla suoraan ilo-Philin (ei siis se In the Air Tonight –masistelijan) kynästä. Somebody that I used to Knowissa on selvästi kuultavissa Stingin rustaaman King of Painin kaikuja.

Biisin keräämät 12 miljoonaa YouTube-katselua viittaavat siihen, että näihin kaikuihin tulette törmäämään ennemmin tai myöhemmin. Hoitakaa homma pois alta nyt ja kuunnelkaa samalla koko Making Mirrors -albumi.

The end

Eeva kirjoitti oivan postauksen siitä, miten lyhyetkin kohtaamiset voivat olla arvokkaita. Joskus on hyvä, että tietyt aikakaudet saavat päätöksensä.

Kyllä tekin olette sen tienneet. Loppu häämöttää aina tuolla jossain. Tällä kertaa se on lähempänä. Itse asiassa juuri tässä.

Minulta loppui ilmainen kuunteluaika Spotifyssa.

Unlimited oli jäänyt uusimatta maksukortin vaihduttua. Olen sellainen ihminen, joka kuuntelee musiikkia keskittyneesti eikä suinkaan jatkuvana taustameluna, joten naureskelin kymmenen tuntia riittävän minulle vallan mainiosti. Kaikki oli ohi nopeammin kuin arvasinkaan eli… kymmenessä tunnissa.

Tämä jäi viimeiseksi ateriakseni. Videon saamat kommentit kertovat kaiken.

Täydellistä viikkoa metsästämässä

Olen erikoistunut tällä viikolla virnistelemään typerästi. Normaalilla kyynisyyden tasolla elävät ihmiset kutsuvat sitä kai hymyilyksi. Kaikki käynnistyi maanantaina.

Ensimmäisen kasvonkohotuksen tarjosi Suomen lätkämaajoukkueen kultajuhlat Helsingin Kauppatorilla. Ennen Petri Nygårdia, Jare&VilleGallea ja Pojua lätkäkansan toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos vaelsi biisi.

Kappale, joka on minä. Levyltä, jonka ansiosta joskus muodostui me.

Viikon puolivälissä pääsin kesätyöni puolesta kertomaan torikokemuksestani nerolle, joka on osasyyllinen laulun syntyyn. Kyseinen kesätyö on lisännyt hymynaamahymiöiden käyttöä eksponentiaalisesti.

Kaiken kruunasi dokkariprojektin päätös, joka tuo todennäköisesti ainoat opintopisteet tältä lukukaudelta. On aina ilo nähdä itsensä kuvassa, johon voi olla tyytyväinen. Mutta ilmeisesti vielä parempaa on tarjota samanlainen kokemus toiselle. Kiitos Tomille avusta, kauniista sanoista ja yllättäen syntyneestä vokooderihimosta.

Ai niin! 2/3

Annetaan aikakoneemme viedä meidät takaisin kesään ja Brittein saarille. Kone parkkeeraa osoitteeseen Dray Walk, Old Truman Brewery, 91 Brick Lane, London. Siellä näyttää suurin piirtein tältä.





Ja kuulostaa tältä.



Olemme saapuneet kohteeseen, jonka olemassaolosta en olisi tietänyt ilman arvoisan kollegani apua. Olen nimittäin sillä tavalla rajoittunut ihminen, että keskitän (netti)ostokseni kotimaisiin levylafkoihin. Mutta olen hyvin onnellinen, että tutustumiseni Rough Tradeen tapahtui juuri tällä tavalla eikä klikkaamalla.



Best Coastin debyytti julkaistiin reissuni aikana, joten levy oli näyttävässä spessumarkkinoinnissa. Bändi olisi ollut keikalla ihan majapaikkani vieressä. Kauheena yllärinä tuli, että oli sold out...





Liikkeessä oli oikeastaan kaikki, mitä musanörde voi toivoa: helvetisti levyjä loogisesti hyllytettynä, asiantunteva ja palveleva henkilökunta, levyjä laavailevia narupersepoikia, mutta ennen kaikkea tilaa. Levyjä lääppiessään ei tarvinnut pelätä, että kangaskassillaan tiputtaa koko takana olevan levyrivistön lattialle.

Sit siellä oli tietty tämmöset perus levykauppajutut kuin...



valokuva-automaatti...



ja kahvila...



jonka herkut tarjoillaan Iittalan astioista. Ihan niinku ois kotiin tullut.

Ai niin! 1/3

Jotta viime vuosi tulisi pistettyä tiukasti pakettiin, niin on pakko palata postausaiheisiin, jotka jäivät syystä tai toisesta toteuttamatta. Matkataas vielä hetkeksi kauas menneisyyteen, aina vuoteen 2010.

Olen nykyään viikonloppuhelsinkiläinen, pendelöijien kruunaamaton kuningatar. Stadilaisten ystävieni mielestä todenmukaisempi titteli olisi varmaan pendeloinen - sen verran olen heidän majatalopalveluitaan käyttänyt.

Majataloissa on bed ja breakfast sekä erilaisia viihdytysvaihtoehtoja. Istumatyö on kuitenkin niin mukaansatempaavaa, että päädyn töiden jälkeen yleensä istumaan vähän lisää. Tällä kertaa kuitenkin sohvalla telkkarin edessä.

Viime viikonloppuna istuin sohvalla Töölössä. Kanavasurffailuni pysäytti FST:n Ola Salo -dokkari, jota aloin ihmeen kaupalla töllöttää. Minä en nimittäin ole koskaan pitänyt The Arkia oikein minään. Olakin on ollut silmissäni pelkkä riemunkirjava positiivisuuden lähettiläs.

Dokkarin jälkeen aloin itse asiassa perehtyä yhtyeeseen tarkemmin. Ja rakastuin Olaan, joka onkin vain roolinsa vanki. Aren’t we all, aren’t we all.

Sulla on vielä kolme päivää aikaa tsekata dokkari täältä.

Vuoden levy

Suhtaudun hypetettyyn musiikkiin edelleen yhtä epäluuloisesti kuin ihmisiin, jotka eivät juo kahvia tai puhuvat täydellisellä kirjakielellä. Siksi onkin huvittavaa, että meikäläisen kirjoissa vuoden levyn on tehnyt brittimuija, joka sai ainakin vuonna 2009 osakseen huomiota melkein yhtä paljo kuin neidillä on tukkaa. Eli runsaasti.


Kuva: MySpace

Mikään muu levy ei ole tuottanut minulle iloa niin pitkään kuin Ellie Gouldingin Lights: ensin albumilta löytyvien biisien ja sitten niistä väännettyjen remixien muodossa. Kun älysin vielä kuunnella levyä kunnon kuulokkeilla, niin avautui saundeja, joita en ollut aikasemmin kuullutkaan. Esim. basso...

Toki levy on suurimmaksi osaksi yhtä suurta täytebiisiä. Mutta tässä piilee (musa)bloggaamisen hienous. Minun ei tarvitse kritisoida musiikkia objektiivisesti jostain näennäisesti yläpuolelta tulevien hyvän musiikin kriteerien mukaan.

Voin vaan tyytyä toteamaan, että Lights tulee muistuttamaan vuosien jälkeenkin ajasta, joka sävytti tämän vuoden päätöksiä, suunnitelmia ja fiiliksiä. Samaan eivät ole pystyneet vaikkapa Ultramariinin tai Magenta Skycoden muotovaliot. Ja juuri sen takia Lights on vuoden 2010 levy minulle.

Loppuun yksi biisi, joka ei ole päätynyt levylle. Hetkinen, korjaan - ei ole päätynyt Ellien levylle. Biisi löytyy valitettavasti euroviisuvoittaja Lenan albumilta. Kyseessä on kiva ja harmiton pop-luritus, jota kuuntelen kyllä mieluummin Ellien tulkitsemana. Tai vaikkapa Stingin. Hieman on nimittäin The Police-esque meininki tässä.

On the road again

Istun tällä hetkellä seitsemättä tuntia junassa. Tätä ennen istuin neljä tuntia bussissa. Vielä pitäisi jaksaa kolme tuntia. Jatkan jo viikon kestänyttä ”minulla on aivan liikaa aikaa” -linjaa.

Yksi viikon aikana syntyneistä mahti-ideoista oli cover seuraavasta kappaleesta otsikolla Rakastuin mä hipsteriin ”joka aito on ja vielä enemmän”. Raaka todellisuushan olisi versio Rakastuin mä vassariin, jossa ”tarrauduin mä pelkästään vain porvariin”.

Miettikää nyt: toi synaintro nokkahuilulla soitettuna – kaksiäänisesti. Voouvoouvooujea.

Tämän pettämättömän huumorintajuni tuotoksen huutelin tulevalle yhtyetoverilleni, Annille, jolla on jo omasta (edestä ja) takaa kaksi nokkahuilua ja melodikaa. Vielä ku saadaan jostain kellopeli niin ollaan tosi juurevia, sielukkaita ja kaikkee. Elektro kun on niiiiiin förbi.



Aattelin vaan ilmottaa, että muut musabloggarit pääsee nyt kirjottaan meistä ennen ku yhtäkään biisiä on tullu vielä ees ulos. Itse asiassa, voidaan viedä hommat astetta pidemmälle: keksikää meille nimi. Blowing in the wind? Blower’s daughters?

Ilmiö 2010

Heinäkuun loppupuolella koin kaksi hyvin erilaista kaupunkifestaria kahdessa hyvin erilaisessa kaupungissa. Vaikka heinäkuun 24. päivä Turun Uittamolla järjestetty Ilmiö ei ole enää ihan tuoreimmassa muistissa, niin siitä on silti loogisinta aloittaa.



Ilmiö poikkeaa muista kaupunkifestareista ainakin sijainnillaan: tapahtuma järjestetään neljän kilometrin päässä Turun keskustasta, Uittamon tanssipaviljongin ympäristössä. 20 euroa maksavalla lipulla (ennakkoon 16e) pääsi nauttimaan kymmenistä esiintyjistä luonnon helmassa. Alueelta voi mennä piipahtamaan kotona ja ranneketta vilauttamalla pääsee takaisin. Juomapolitiikka toimii – omat juomat saa jättää narikkaan (ja kun alueelta saa poistua miten haluaa… you do the math), kaljajonot olivat olemattomat ja virvokkeensa sai nauttia vaikkapa ihan lavan edessä.



Oman festaripäiväni aloitti Laineen Kasperi. Jätkä sai tämän porvarin melkein kääntymään vasuriksi ja piti otteessaan heti ekasta biisistä lähtien. Tästä sai kiittää räppärin Palava Kaupunki -taustakööriä, joka aukaisi jumissa olleen yläkropan paremmin kuin aiemmat epätoivoiset venyttely-yritykset. Siihen ei näköjään tarvita muuta kuin tarpeeksi lujaa potkiva basari.

Laineen Kasperin aiheuttama kestohymy naamalla oli hyvä siirtyä sisätiloihin Liekin keikalle. En ensin tajunnut keikan alkavan, kun keskityin miettimään, kuka bändin kanssa lavalle noussut vieras mies oikein oli. Jansku oli nimittäin kokenut aikamoisen muodonmuutoksen. Mutta niin oli Liekki muutenkin – uusi matsku kuulosti sen verran hyvältä, että olen valmis antamaan Kalliot Leikkaan ja Hyönteisen anteeksi. Keikan aikana kirjoitin kännykkääni ”Liekki on tullut takaisin :’)”



Meneekö liian positiiviseksi? Ei hätää! Seuraavaksi oli nimittäin vuorossa Kap Kap, jonka voin lisätä välteltävien surinalivebändien listaan. Koko keikka oli (ystävääni lainaten) tasapaksua tuuttausta. Jokaisessa biisissä junnasi yksi koukku, jota ei oltu kehitelty eteenpäin. Tuollaisten biisien jälkeen sitä huomaa ajattelevansa ”Fuuuu-, mäki voin perustaa bändin”. Kaikki se aika mikä menee Kap Kapin kuunteluun, voi käyttää minkä tahansa instrumentin opetteluun ja tehdä sen jälkeen parempaa älämölöä.


Pakko tosin mainita, että Kap Kap kuulosti levyltä paljon paremmalta. Live ei vaan oikein toiminut



Viime vuoteen verrattuna Ilmiö on kasvanut selvästi yleisö- ja esiintyjämääriltään. Suurin pelkoni onkin, että se jatkaa kasvamistaan à la Flow. Siinä vaiheessa festarin ainutlaatuinen sijainti ei enää toimi tapahtuman puolesta vaan sitä vastaan.

Kuvat: Mikko Kauppinen

Poliisi on ystävä

Olen usein ajatellut, että olisinpa elänyt nuoruuttani 60- tai 70-luvulla. Mutta en olisi koskaan uskonut, että haikailisin 80-luvulle. Oon nimittäin kuvitellu tähän asti, että kasarilta ei ole tullut mitään hyvää itseni lisäksi (hehheh).

Jo viime vuoden puolella kuitenkin hurahdin The Policeen. Pitkään bändi oli minulle vain P.Diddyn raiskaama Every Breath You Take, tuo jokaisen stalkkerin tunnuslaulu. Olisi ollut kiva elää The Policen kultakaudella, jotta voisi muistaa tuonkin kappaleen sellaisena, kun se alun perin on ollut. Ja koska Sting oli aika kuuma.

Reggatta de Blancia parempaa on vaan levyn biisien livevedot. Hyvänä esimerkkinä toimii tämä nimenomainen liveversio Walking on the Moonista. Bändi jamittelee niin komiasti yhteen, että tuo mieleeni lempparibändeistä lemppareimman. Plus Brandon Boydilla on kyl vähintään yhtä uskomattomat ulkomusiikilliset laulun lahjat ku Stingillä.



Viime yönä tämä hurahdukseni yhdistyi yllättäen toiseen hurahdukseeni (josta myöhemmin lisää) muodostaen kauniin… yhdistelmän. Let me present to you, Scrantonicity.

Jokin muu otsikko kuin "On siis kevät, kuljen Hakaniemen rantaan..."

H&M:n kevätkuvasto on kolahtanut postiluukusta. Ekat festarikiinnitykset on julkaistu. Olen failannut kesätyöhakuni (taas). On siis lupa puhua keväästä.

Heti ku aurinko häikäisee vähänki enemmän silmiin tai lämpömittari erehtyy plussan puolelle, niin iskee kauhea hinku Berliiniin. Sit ku on tsekannu tilinsä saldon, niin hinku siirtyy Tukholmaan.

Keväällä on pakko lukea Supernaiivi ja katsoa Amélie. Olen just se henkilö, kenen takia Pasilan Kyösti Pöysti kysyy treffikumppaniltaan "Oletko sä nähnyt Amélien sata kertaa eikä riitä?" Se vaan antaa hetkeksi sellaisen näennäisen kaikki-on-mahdollista-tunteen. Ja saatan olla rakastunut Supernaiivin päähenkilöön.

Kevään liikuntarutiineihin kuuluu armoton joraus yksin kotona. Ja sit se pieni kutina vatsan pohjassa, joka on konkretisoitunut seuraavaan playlistiin. Etenkin kahteen viimeseen biisiin.





Ps. Miks tajusin vasta nyt, että Passion Pit on ihan jees?

Just Dance

Tässä Annan ryhmäliikunta-aikataulut loka-joulukuulle. Treeniään voi tehostaa hankkimalla räjähtävää aerobista voimaa juoksemalla eturiviin. Edistyneimmille liikkujille suosittelen eturiviin pyrkimistä stadionkeikoilla.

29.10. Anna Järvinen, Vuk @ Klubi, 14e
30.10. Manna @ Levykauppa Äx
Ane Brun @ Klubi, 16e
31.10. PMMP @ Holiday Club Caribia, 17e
- Ihania naisia kolmena päivänä peräkkäin.

4.11. Suvi Koivu @ Semifinal, 7e
5.11. Janne Laurila @ Levykauppa Äx
Samae Koskinen @ Dynkky, 7e
6.11. Cosmobile @ Klubi, 6e
- Ihania miehiä kolmena päivänä peräkkäin unohtamatta sitä seikkaa, että I'd go gay for Suvi Koivu.

7.11. TV Off, Regina @ Klubi, 8e
- Tämän takia vietän ekan pidemmän loman koulusta niin, etten karkaa kotopuoleen Ivaloon.

13.11. Anna Puu @ Kooma
- Keikkapaikka herättää antipatioita.

20.-21.11. VALOA!-festarit @ Tampere
- Tampere + Liekki = <3. Lyhyellä matematiikalla laskettuna.

26.11. Neufvoin @ Doris, Tampere
28.11. Neufvoin @ Belly, Helsinki
- Jos et oo vielä nähny neukkareita livenä, niin mene. Jos oot, niin mee silti.

11.12. Röyhkä, Martikainen, Koskinen & Koivu: Tie Damaskokseen
- Jos minulla ei olisi asiasta parempaa tietoa, niin väittäisin, että Kauko on tehnyt tämän kappaleen minusta.

Back to basics

Tämä blogi perustettiin alun perin kahden musiikin rakastelijan kanavaksi jakaa uusia bändihurahduksia. Viime aikoina - ja muistakaa että tässä blogissa ajan käsite on hyvin venyvä - jalo aate on unohtunut. Nyt on kuitenkin löytynyt jotain mainitsemisen arvoista.

Tiedättekö, kun joskus löytyy sellainen yhtye, josta tekis mieli huudella kaikkiin pöytiin että TSEKATKAA TÄÄ, NIIN MAAILMA PELASTUU? Sellainen, jonka puolesta vois alkaa oman elämänsä Juha Kyyröksi ja perustaa bändin takia vaikka levy-yhtiön niiden musiikin jakelukanavaksi.

Eli todellisuudessa olla vaan nolo fanityttö ja kirjoittaa niistä uskottavuuden rajamailla leijuvaan musiikkiblogiin.


Kuva: Mikko Kauppinen

Oon viime heinäkuusta asti koittanu keksiä tätä postausta varten sanoja, jotka tekisivät oikeutta Neufvoinin musiikille. Sanoja ei ole vieläkään, mutta pojat on väsänny semmosen EP:n, jonka kuunneltuaan niille ei ole tarvettakaan. Robokop EP:n on tuottanut Rubikin Artturi Taira. Ostatte lätyn sitten tämän kuun loppupuolella, kun New Music Community sen julkaisee.

Pakolliset vertauskohdat löytyykin juuri Rubikista, mutta kyse ei ole kuitenkaan mistään halvasta kopiosta. Pikemminkin vekkuleista oppipojista. Eikä näillä pojilla ole pelottavia partoja, mikä on aina plussaa.

Ep:n voi kuunnella Neufvoinin maispeissistä.

Kuunnelkaa. Tykätkää. Menkää keikalle.

Niin ne lapset kasvaa

Vuonna 1999 paleltiin 50 asteen pakkasissa, nähtiin täydellinen auringonpimennys ja menetettiin sielut Salkkareille.

Samaisena vuonna eräs suomalainen yhtye esiintyi vielä ilman englanninkielistä etuliitettä ja silmämeikkiä, eikä yhtyeen keulakuva hehkuttanut isyyden iloja naistenlehdissä. Niin, ja muuan suomalainen soulkukko soitti tämän kappaleen levyversiolla Rhodeseja.

TSEK IT AUT

Toinenkin ajatus

Miissa kyseli, että eiks tää kuultu jo Emman viime levyllä. Tarkistin.

Sulla kaunis on sun suu
kun se hymyyn avautuu
Olemukses valloittaa,
mieleni taas sumentaa
Ajattelen sua niin
Öisin tuut mun unelmiin
Sekoitat pakan taas
ja saatat minut taas hämmennyksiin

Ja tämä kaikki vasta ensimmäisessä säkeistössä.

Mina Maneira, suom.san. Emma Salokoski

PS. Samalla levyllä (tarkemmin ottaen kappaleessa Sua jos aattelen) kuullaan myös mielestäni hyvin hämmentävä sanapari joskus toisinaan.

Just a thought

Onhan se a tosi kiva vokaali laulaa, mutta kyseinen äänne esiintyy muissakin sanoissa...

Joo, mä muistan miltä kevät tuoksuu
niin, se pistää mielen hyrräämään
ja mä nään kuinka koivunsilmut auki puhkeaa taas
ja nyt taas aurinko saa kadun pinnan sulattaa

niin viimeinkin lämpö saapuu
vihdoinkin taittaa talven
ja taas selättää kylmän ja jään

On jotain liikahtanut täällä
ja taas uskallan syvään hengittää
joo, mä nään kuinka vapautuneet toiset puhkee kukkaan
ja se saa - vihdoinkin saa - mun kuuman veren virtaamaan

--

joo, mä laitan tennarini jalkaan
ja taas voin vetää keuhkot täyteen ilmaa
joo mä nään kuinka pilven reuna hymyyn ratkeaa
ja nyt taas aurinko saa kadun pinnan sulattaa

Kevät, san. Emma Salokoski