Nolo muija

Mitä opin tänä viikonloppuna: Mate-tee on hyvää. 10 things I hate about you on vieläkin yhtä hyvä kuin silloin ala-asteikäisenä. The Office + hyvä seura > suurin osa asioista.

Viikonlopun soundtrackina toimi pitkälti kaikki, mitä en normaalisti kuuntelisi. Lauantaisia naamiaisia tahditti The Voice. Tarpeeksi monen Lady Gagan biisin (ja alkoholiannoksen) jälkeen arvostelukyky alkaa heiketä. Sitten sitä huomaa tykkäväänsä seuraavasta:



Mut jos laiffin suurin ongelma on et tykkääks se vai eiks se tykkää niin ehkä taustalle käy ihan hyvin parin soinnun renkutus teinirakkauksista.

Poliisi on ystävä

Olen usein ajatellut, että olisinpa elänyt nuoruuttani 60- tai 70-luvulla. Mutta en olisi koskaan uskonut, että haikailisin 80-luvulle. Oon nimittäin kuvitellu tähän asti, että kasarilta ei ole tullut mitään hyvää itseni lisäksi (hehheh).

Jo viime vuoden puolella kuitenkin hurahdin The Policeen. Pitkään bändi oli minulle vain P.Diddyn raiskaama Every Breath You Take, tuo jokaisen stalkkerin tunnuslaulu. Olisi ollut kiva elää The Policen kultakaudella, jotta voisi muistaa tuonkin kappaleen sellaisena, kun se alun perin on ollut. Ja koska Sting oli aika kuuma.

Reggatta de Blancia parempaa on vaan levyn biisien livevedot. Hyvänä esimerkkinä toimii tämä nimenomainen liveversio Walking on the Moonista. Bändi jamittelee niin komiasti yhteen, että tuo mieleeni lempparibändeistä lemppareimman. Plus Brandon Boydilla on kyl vähintään yhtä uskomattomat ulkomusiikilliset laulun lahjat ku Stingillä.



Viime yönä tämä hurahdukseni yhdistyi yllättäen toiseen hurahdukseeni (josta myöhemmin lisää) muodostaen kauniin… yhdistelmän. Let me present to you, Scrantonicity.