Rumba: "Elvis istuu oikealla -albuminsa julkaisuun valmistautuva Olavi Uusivirta kertoi aiemmin, että maaliskuussa julkaistava uutuuslevy olisi aiempaa duurivoittoisempi. Tyylikokeiluistaan, postpunk-arvostuksestaan ja herkän melankolisista lauluistaan tunnetun Uusivirran tapauksessa tämä olisi selkeä muutos entiseen."
Johanna Kustannus: ”Levy on kädenojennus suomirockin ensimmäiselle sukupolvelle: Isokynä Lindholmille, Juice Leskiselle, Hectorille, Jarkko Laineelle ja kumppaneille.”
Anna kuolatessaan katsoessaan Uusivirran RadioGaala-esitystä: "Onks tää coveri jostain Kauko Röyhkän tai vastaavan biisistä?"
Näillä puheilla ja näytöillä luvassa on siis samaa suomalaisten laulaja-lauluntekijälegendojen pastissointia. Tällä kertaa vain duurissa. Kuunnelkaa vaikka ite.
EDIT: Ettei kellekään tulis paha mieli, niin laitetaan tähän vielä kuva Olavista Niko Mitrusen ikuistamana:
Nostalgia jatkukoon. Tänään tajusin, että jumalauta:
tasan kuukauden päästä olen 24-vuotias.
Jos musiikkia on uskominen – ja sitähän on – niin minun pitäisi olla vain onnellinen päästessäni eroon tämänhetkisestä iästäni. Blink-182:n mukaan nobody likes you when you’re twenty-three ja elämäni mies tunnustaa, kuinka a decade ago, I never thought I would be at twenty-three on the verge of spontaneous combustion. Huhhuh.
Ikäkriisiä ei ole odotettavissa niin pitkään kuin Tomi voi muistuttaa minua siitä, että ainakaan sä et oo kolmekymmentä. Ja oli ikä mikä tahansa, joudun laskemaan jokaisen ikäutelun jälkeen erikseen, miten vanha olinkaan. Kakskytjotain.
Kyllä tämä bloggaajan elämä on sitten vaikeaa. Tai ainakin postauksen rakentaminen.
Lähteäkö siitä oivalluksesta, että paras todistamani keikka ei suinkaan ole ollut Incubus Berliinissä tai Quintessence Rovaniemellä vaan Tulenkantajien setti Ivalon työväentalolla vuonna 2002?
Kehystääkö postaus sittenkin havaintoon, jonka mukaan pohojosen miehet ovat parhaimpia? Teoriani mukaan lappilaiset naiset ovat niin viileitä ja vittumaisia, että vastakkaisen sukupuolen edustajien on tästä selvitäkseen kehityttävä erityisen leppoisiksi pysyäkseen hengissä.
Pitäisikö vaan mennä sieltä, missä aita on matalin toteamalla "Lappi itsenäiseksi"? Silloin asennetasolla liikkuvat kulttuurierot olisivat helpommin oikeutettavissa. Vaikka mittari näyttää etelässä plussaa, niin kyyti on kylymempää ku Lapissa tammikuussa.
Tai sitten vois vaan myöntää, että löysin Tulenkantajien albumit pitkästä aikaa levyhyllystäni, aloin ikävöidä kotiin ja pääsen sinne vasta kuukauden päästä.
Machael Ceraksi ristimäni Macbook otti iskänsä kuoleman raskaammin, mitä odotin. Ensin se ei suostunut lataamaan akku(j)aan. Minun olisi pitänyt ottaa tämä hätähuuto tosissaan. Nyt on liian myöhäistä.
Machael hukuttautui lasilliseen vettä.
On jotenkin iRonista, että nimenomaan koneen i-kirjain ei enää toimi. Ironista, traagista tai vaan Machaelin äidiltään oppimaa suoranaista vittuilua.
I-kirjaimen lisäksi jään kaipaamaan Facebookia Spotifyta. Hei hei guilty pleasure, tervetuloa levyhyllyn kadonneet aarteet. Agendassa ovat ainakin nämä:
Ilmais-Spotifyssa on jonkin sortin rajoitus siihen, kuinka monta kertaa yhtä kappaletta voi kuunnella. Opin tämän, kun kuuntelin Reginan uuden levyn kolmatta kappaletta repeatilla. Ilman sinua olisin sumussa, ilman sinua olisi sadetta. Niinpä.
En ole päättänyt, onko yhtye tehnyt saman kappaleen yhdeksän kertaa vai onko Soita mulle vaan ehyt albumikokonaisuus. Iisan sanoitusten ansiosta olen kuitenkin valmis ottamaan selvää.
90-luvun Sheffieldissä eräs irlantilainen nainen lähestyi vanhempaa brittimiestä lausahtamalla ”Do you like my tight sweater? See how it fits my body!” Mies ja nainen rakastuivat, alkoivat tehdä musiikkia ja laittoivat iskureplan ensimmäisen levyn nimeensä. Yhtyeen nimeksi tuli Moloko.
Miettikää: yhden parisuhteen historia yhdessä yhtyeessä, yhdessä diskografiassa.
Brydon ja Murphy erosivat vuonna 2001. Molokon Statues julkaistiin 2002. Levy käsittelee lopun alkua, suhteen kuolonkorinoita. Tosin Murphyn ääni on kyllä kaukana korinasta.
Levyn viimeinen kappale Over and over päättää katkeransuloisesti niin Molokon levytysuran, parisuhteen kuin upean levynkin.
Joskus musiikkia kuunnellessaan sitä huomaa ajattelevansa, että todellinen henkilökohtainen suhde ja samaistuminen lyriikoihin puuttuu. Biisiä ei vaan tajua, ennen kuin on kokenut ne samat asiat itse.
Sitten kun ne asiat ON kokenut itse, niin voi todeta, että oishan ne fiilikset voinut jättää väliinkin. Silloin ymmärtää, miksi pelkästään kyseisen kappaleen jousisovituksia on hiottu viikkokaupalla tai miksi kappaleesta ei löydy livetaltiointeja.
Tämän piti olla tarina siitä, kuinka lintsasin koulusta vain kuunnellakseni Rubikin Solaria kattoon tuijotellen.
Tästä tuli tarina siitä, kuinka jouduinkin juoksemaan sille ainoalle läsnäolopakolliselle tunnille tällä viikolla. Samalla ilma muuttui harmaammaksi kuin vastapäisen talon seinä ja Solarista tuli olosuhteiden uhri.
Harmaa on.
Solarista on tullut hehkutuksesta päätellen myös toisella tapaa olosuhteiden uhri. Tältä levyltä on automaattisesti odotettu paljon. Perustuvatko Solarista lausutut ylisanat siis Dada Banditsin, Data Bandits EP:n ja Laws of Gravityn luomiin ennakko-odotuksiin vai levyn sisältöön?
Toki albumi on bändin musiikillisen kasvun ja suomalaisuuden huomioon ottaen hyvä. Ei tämä himmailu ole silti henkilökohtaisella tasolla juurikaan liikuttanut. Pääsemmekin kysymyksiin, jotka ovat tuttuja punaviinilasillisten äärellä käydyiltä keittiöpsykologian tunneilta:
Pitäisikö uuden tuttavuuden olla rakkautta ensi silmäyksellä tai -kuulemalla vai paljastaa jotain uutta kerta kerralta? Kuinka kauan on hengailtava, että voi varmistua jonkun olevan Se Väärä? Milloin tykkääminen on vain pelkkää tottumista?
Toisin sanoen, olisiko tämän pitänyt kolahtaa kerralla vai olenko aikaisemmin kukoistaneen suhteemme huomioon ottaen velvollinen kuuntelemaan levyn vielä kerta toisensa jälkeen odottaen, että jossain vaiheessa lempi leimahtaisi.
Elän maailmassa, jossa kyseenalaistavaa idealistia kutsutaan naiiviksi ja lapselliseksi.
Se saa pelkäämään, että Olavi Uusivirran ja Anna Järvisen kuvaamat ajat ovat jo auttamattomasti ohi. Että ei voi sanoa, että on vasta 23-vuotias. Että ei voi olla se tunteiden kuljettama läppämuija, joka saattaa hetken mielijohteesta varata lennon Berliiniin tai junalipun Helsinkiin. Että pitäisi rajoittaa sitä sisällä kytevää paloa, joka voi oikein valjastettuna synnyttää jotain ihan uutta, mutta pahimmillaan räjähtää käsiin.
Kun tässä nyt kuitenkin ollaan aikuisia ihmisiä, niin voitaisiin myös ymmärtää, että meitä on moneen lähtöön.
Olen kuunnellut The Curea just sen verran, että voin sanoa jonku bändin kuulostavan The Curelta. Olen kuunnellut yhtyettä myös sen verran, että tiedän tämän olevan väärin.
Lovesong on aika simppeli ja Adelella riittäis ääntä tekemään coverista mielenkiintoisen. Mutta kun tämä ei ole niitä kappaleita, jotka olis tehty omien palkeiden esittelyyn. Jos välttämättä haluaa lähteä coveroimaan kappaletta, joka on jo lähtökohtasesti suurempi kuin mitkään palkeet, niin se pitäisi suorittaa kappaleen ehdoilla. Nyt jäljelle jää vaan avuton Radio Aalto -lobotomiaversio.
Ja muistin virkistämiseksi se alkuperäinen.
Ps. Tästäkin olisit ollut tietoinen jo reilu viikko sitten, jos tykkäisit sävsansovista Facebookissa. Tuu sinne lätiseen!
Yksi koulukaveri matkaa tällä hetkellä Jamaikalla. Toinen kiertää Aasiaa. Minä sen sijaan… mä lähden Stadiin, vaihdan maisemaa. Hankin Töölöstä yksiön, jossa asustan seuraavat kaksi viikkoa.
Vietin kämpässä jo yhden yön, jonka aikana näin enemmän unia kuin viimeisen puolen vuoden aikana yhteensä. Tietenkin niissä unissa eräs rutisti lämpimästi. Toisessa unessa olin luokkaretkellä Thaimaassa ja kadotin luokkatoverini jo lentokentällä. Että haistahan paska, alitajunta.
Koska kämpässä ei ole telkkaria eikä varmaan nettiäkään, niin ajattelin pääasiallisesti tuijotella kattoon ja kuunnella musiikkia. Ainakin tätä.
Mutta kerran sitä tässä vaan eletään, kerran sitä tässä vaan eletään.
Anssi kerroinko siitä music for life -tapahtumasta, joka tääl on paraikaa? no siis, tääl on maan isoin radiokanava, Studio Brussels, joka järjestää joka vuosi hyväntekeväisyyskampanjan, jonka nimi on Music for Life, tänä vuonna se on ekaa kertaa Antwerpenissa tuol on isolla torilla sellanen lasitalo, josta ne juontajat juontaa viikon ajan 24h ja siel on koko ajan jengiä paikalla, sit siel saa ihmiset käydä toivoo tehdä lahjotuksia ja kaikki rahat menee afrikan aids-orvoille jajajajja sit siel on kaikkii yllätysnimiä yhtäkkiä esiintymäs eilen oli Eliza Doolittle. ja sit on ollu Editors (!!) ja Milow. et siel pitäs päivystää koko ajan sit ne juontajat juo pelkästään sellasta sponsorin tarjoamaa mehua sen viikon ajan koska ne niinku "eläytyy siihen afrikkalaisten arkeen" MUTSIIS asiani oli se, että toimisko toi Suomessa? ja jos toimis ni kuka järkkäis?
No ei varmaan kukaan.
Jos minua jokin raivostuttaa, niin hyödyntämätön potentiaali. Idealismi kitketään ihmisestä missä tahansa ammatissa viimeistään työelämässä. Ja mikä sen idealismin kitkee? Silmissä kiiluvat euron kuvat. Tekemisen iloon ei luoteta enää yhtään.
Tämä ei sovi minun oikeudentajuuni sitten ollenkaan. Jos joku ei uskalla pistä vastaan tai kokeilla uutta, niin mikään ei ikinä muutu.
Anssi mut ihmiset seuraa tota koko maassa tai siis koko hollanninkielisessä osassa ja toi tulee telkkarista ja netistä ja radiosta ja lahjoittajat pääsee esiintymään, eli pääsee sanoo mikkiin aina jotain. ni ilmeisesti se julkisuus tonne vetää ihmisiä, eilen ainaki ku oltiin ni paikalliset lähetteli innoissaan viestiä vanhemmilleen et "KATTOKAA ME OLLAAN NYT TÄÄL". http://www.stubru.be/programmas/musicforlife/livestream/ näkyyköhän toi
Tulipa sitten tsekattua sekin kortti. Sitä käänneltiin, heiteltiin ja arvuuteltiin. Tarkasteltiin mikroskoopilla ja tutkittiin tiedemiesten kanssa.
Niin, ja spekuloitiin aika helvetisti tyttöjen kesken.
Viimeisimpien empiiristen (Susan mukaan eeppisten) tutkimusten mukaan voidaan todeta, että tällä kortilla ei voiteta mitään. Meikän pokerinaama on huono ja tää ei ollu ainakaan mikään ässä hihassa.
Joko mä nyt tsekkaan ne pakan muut 51 korttia. Tai sit mä vaan vaihdan peliä.
Ja kun en suostu pistään tähän kaikesta huolimatta sitä Gagan Poker Facea tai Love Gamea, niin laitanpa sit klassikon.
Perjantaina on eka työpäivä duunipaikassa, johon olen hinkunut seitsemän vuotta. Pitäisi olla itsevarmuuden perikuva, vaikka olo on oikeastaan kaikkea muuta. ”Täs nyt on ollu vähän kaikkee”, on kuultu mun suusta tän vuoden aikana liian monta kertaa. Mut ku on ollu.
Kaikesta huolimatta sä saat mun salaisen voiman nyt heräämään on viitannut vuoden aikana useampaankin uuteen tuttavuuteen, joita tekisi mieli vaan rutistaa. Mut eihän sitä koskaan uskalla.
Perus feel good -sunnuntai: Luin Hesarista kuolinilmoituksia. Paradoksaalista kyllä, sieltä löytyy koko elämän kirjo ja tarinoita mielikuvituksen tuolta puolen. Rouva, joka pari viikkoa miehensä kuoleman jälkeen ei jaksanut itsekään enää. Kolmevuotias tyttö. Ikäiseni poika. Sitten käänsin sivua.
Kyllä surullisinta on sittenkin tuo Vihitty–palsta.
Harry: If you could take him back now, would you? Sally: No. But why didn't he want to marry me? What's the matter with me? Harry: Nothing. Sally: I'm difficult. Harry: You're challenging.
Olen käyttänyt tämän päivän itseäni kehuen ja näitä kehuja eteenpäin lähettäen. Kroppani päätti palkita minut mojovalla päänsäryllä. Pääni ei kestä tällaista itseluottamuksen määrää. Se kun on tottunut lähinnä vellomaan katkeruudessa.
En osaa iloita muiden puolesta enkä usko, että olen ainoa. So shoot me. Se ei tarkoita, ettenkö toivoisi lähipiiriini kaikkea hyvää. Satun vaan olemaan juuri se suomalainen, joka odottaa lottovoittoa, vaikka ei edes lottoa: yleensä katkeruus iskee silloin, kun ystäväni ovat saavuttaneet jotain, mitä minä en ole edes tajunnut hakea.
Sanotaan, että ”ei se ole sinulta pois”. No, tällä alalla se usein kyllä on.
Jostain kumman syystä ystäväni kuitenkin kuuntelevat marinaani vuodesta toiseen ja jaksavat vieläpä kannustaa sen läpi. Heidän ja seuraavan biisin voimin olenkin kääntänyt vitutuksen tarmokkaaksi kapinamielialaksi. I almost lost it but now I’m back on track.
Klo 0.02 huomaan makaavani lattialla miettimässä kissoja. Olen harkinnut kissan hankkimista jo pitkään. Mikään ei tuo lohtua samalla tavalla kuin pehmeän turkin silittäminen ja siitä seuraava kehrääminen. Esteenä on häilyväinen ja menevä luontoni. En halua lukita ketään yksin tähän 26 neliön koppiin.
Klo 0.22 huomaan edelleen makaavani lattialla ja miettiväni, miten kukaan voi tehdä näin hienoa musiikkia. En ihmettelekään, kun Jori Sjöroos kertoo inspiroituneensa juuri kissoista. Magenta Skycoden Relief on pehmeä, lempeä ja kaappaa huomiosi. Se on teos, jota ei halua analysoida sen enempää. Siihen haluaa vain kietoutua.
Horoskoopin mukaan minun piti maanantaina löytää elämäni tarkoitus. Levyn kuuntelun aloitus lipsahti tiistain puolelle. Relief ei siis paljasta elämän tarkoitusta. Jotain hyvin olennaista ja hyvää se kuitenkin kiteyttää.
Minä uskon musiikkiin, rytmiin kaikkivaltiaaseen. Mutta joskus usko on koetuksella. Esimerkiksi silloin kun uskonkappaleitani rienataan.
Sovituksessa on vedetty novamaisuus niin maksimiinsa, että kappaletta ei meinannut ensin edes tunnistaa The Crashin Sugarediksi. Joitain jumalia pitäisi kai kiittää siitäkin, että Paula Vesala on käännöksen takana. Mutta kuinka monta Tuhatta yötä Samuli Edelmannin pitää vielä vääntää eri naikkosten kanssa?
Tää on melkein yhtä suuri mindfuck ku Emma Salokoski laulamassa Black Eyed Peasia yhdessä Asteen kanssa Kuorosodan mainoksessa. Miksi?
Olen sellainen ihminen, jonka pitäisi laskea kymmeneen ennen jokaista lausetta. Ärräpäät lentelevät aika helposti. Kun pitäisi mennä neuvottelemaan jostain tärkeästä asiasta, ystäväni muistuttaa minua pidättelemään vittuja. Eikä puhe ole inkontinenssistaaahahahaha…
Minulla olisi nytkin paljon sanottavaa, mutta Suurista Asioista. Ja niistähän ei huudella ääneen, kun voi vaan kehottaa kuuntelemaan Minä ja Ville Ahosen debyytin esim. täältä.
