Vuoden levy

Suhtaudun hypetettyyn musiikkiin edelleen yhtä epäluuloisesti kuin ihmisiin, jotka eivät juo kahvia tai puhuvat täydellisellä kirjakielellä. Siksi onkin huvittavaa, että meikäläisen kirjoissa vuoden levyn on tehnyt brittimuija, joka sai ainakin vuonna 2009 osakseen huomiota melkein yhtä paljo kuin neidillä on tukkaa. Eli runsaasti.


Kuva: MySpace

Mikään muu levy ei ole tuottanut minulle iloa niin pitkään kuin Ellie Gouldingin Lights: ensin albumilta löytyvien biisien ja sitten niistä väännettyjen remixien muodossa. Kun älysin vielä kuunnella levyä kunnon kuulokkeilla, niin avautui saundeja, joita en ollut aikasemmin kuullutkaan. Esim. basso...

Toki levy on suurimmaksi osaksi yhtä suurta täytebiisiä. Mutta tässä piilee (musa)bloggaamisen hienous. Minun ei tarvitse kritisoida musiikkia objektiivisesti jostain näennäisesti yläpuolelta tulevien hyvän musiikin kriteerien mukaan.

Voin vaan tyytyä toteamaan, että Lights tulee muistuttamaan vuosien jälkeenkin ajasta, joka sävytti tämän vuoden päätöksiä, suunnitelmia ja fiiliksiä. Samaan eivät ole pystyneet vaikkapa Ultramariinin tai Magenta Skycoden muotovaliot. Ja juuri sen takia Lights on vuoden 2010 levy minulle.

Loppuun yksi biisi, joka ei ole päätynyt levylle. Hetkinen, korjaan - ei ole päätynyt Ellien levylle. Biisi löytyy valitettavasti euroviisuvoittaja Lenan albumilta. Kyseessä on kiva ja harmiton pop-luritus, jota kuuntelen kyllä mieluummin Ellien tulkitsemana. Tai vaikkapa Stingin. Hieman on nimittäin The Police-esque meininki tässä.

Poliisi on ystävä

Olen usein ajatellut, että olisinpa elänyt nuoruuttani 60- tai 70-luvulla. Mutta en olisi koskaan uskonut, että haikailisin 80-luvulle. Oon nimittäin kuvitellu tähän asti, että kasarilta ei ole tullut mitään hyvää itseni lisäksi (hehheh).

Jo viime vuoden puolella kuitenkin hurahdin The Policeen. Pitkään bändi oli minulle vain P.Diddyn raiskaama Every Breath You Take, tuo jokaisen stalkkerin tunnuslaulu. Olisi ollut kiva elää The Policen kultakaudella, jotta voisi muistaa tuonkin kappaleen sellaisena, kun se alun perin on ollut. Ja koska Sting oli aika kuuma.

Reggatta de Blancia parempaa on vaan levyn biisien livevedot. Hyvänä esimerkkinä toimii tämä nimenomainen liveversio Walking on the Moonista. Bändi jamittelee niin komiasti yhteen, että tuo mieleeni lempparibändeistä lemppareimman. Plus Brandon Boydilla on kyl vähintään yhtä uskomattomat ulkomusiikilliset laulun lahjat ku Stingillä.



Viime yönä tämä hurahdukseni yhdistyi yllättäen toiseen hurahdukseeni (josta myöhemmin lisää) muodostaen kauniin… yhdistelmän. Let me present to you, Scrantonicity.