Heja Salem!

Michael Monroe ja Von Hertzen Brothers yhdistivät voimansa reilu viikko sitten järjestetyssä Emma Gaalassa. YleX:n jutussa spekuloidaan, josko tv-lähetyksen ulkopuolelle jääneet kategoriat voisivat tulevaisuudessa saada näkyvyyttä tällaisten yhteisesitysten kautta.

Mun mielestä ratkasu vois olla ruotsalainen lähestymistapa, jossa Salem Al Fakir esittää kaiken.



Potpurin toisen biisin startattua julistin tajuntani virallisesti räjähtäneeksi. Yhtä lailla kuin pojat ei tanssi, niin Nevalaisen Anna ei itke (ainakaan YouTube-videoiden takia, haloo), mutta tässä kohtaa periaatteet joustivat niin kuin vanha lycra.

Koko P3 Guld -lähetyksen voi katsoa noin vaikka vertailun vuoksi täältä.

Kiitos ja anteeksi

Olen käyttänyt tämän päivän itseäni kehuen ja näitä kehuja eteenpäin lähettäen. Kroppani päätti palkita minut mojovalla päänsäryllä. Pääni ei kestä tällaista itseluottamuksen määrää. Se kun on tottunut lähinnä vellomaan katkeruudessa.

En osaa iloita muiden puolesta enkä usko, että olen ainoa. So shoot me. Se ei tarkoita, ettenkö toivoisi lähipiiriini kaikkea hyvää. Satun vaan olemaan juuri se suomalainen, joka odottaa lottovoittoa, vaikka ei edes lottoa: yleensä katkeruus iskee silloin, kun ystäväni ovat saavuttaneet jotain, mitä minä en ole edes tajunnut hakea.

Sanotaan, että ”ei se ole sinulta pois”. No, tällä alalla se usein kyllä on.

Jostain kumman syystä ystäväni kuitenkin kuuntelevat marinaani vuodesta toiseen ja jaksavat vieläpä kannustaa sen läpi. Heidän ja seuraavan biisin voimin olenkin kääntänyt vitutuksen tarmokkaaksi kapinamielialaksi. I almost lost it but now I’m back on track.