Näytetään tekstit, joissa on tunniste Samae Koskinen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Samae Koskinen. Näytä kaikki tekstit

tiistai 4. joulukuuta 2012

Äänenlaatu, osa 3: Samae Koskinen



Lähestyn haastattelutilanteita harvoin puhtaasti toimittajan roolissa. Minä tenttaan - sinä vastaat -asetelma on hemmetin vieras. Mieluummin juttelen hieman aiheen vierestäkin ja annan samalla itsestäni jotain.

"Mutta Anna!" sinä sanot. "Eihän toimittajan tehtävänä ole jutella mukavia ihmisten kanssa. Kriittisyys! Objektiivisuus! Kovat uutiset! Naminamivastarinta!"

Totta tuokin. Lähestymistapaani ei voi soveltaa kaikkeen toimitustyöhön. Esimerkiksi kiivastahtisessa päivittäisuutisoinnissa toiminnallani ei todennäköisesti saataisi mitään aikaseksi. Minä sen sijaan voin toimia näin, koska teen nykyään lähinnä pidempiä, henkilövetoisia juttuja.

Eikä taktiikkani edes pure joka kerta. Mutta silloin kun se puree, 45 minuutin haastattelu voi venyä reilun parin tunnin juttutuokioksi, jonka aikana kelataan laiffii, kuunnellaan tulevaa levyä ja pistetään neiti toimittajan urasuunnitelmat uusiksi. Noin niinku muun muassa.

Ja itse asiasta, laulamisesta, saadaan aikaiseksi noin tunnin pituinen monologi. Osa Samaen avautumisesta on kuultavissa tänään  Radio Helsingissä klo 14.00 Äänenlaatu-sarjan kolmannessa osassa.

maanantai 17. lokakuuta 2011

Adjö

Sun himas ei oo maailman keskipiste
Älä luule, että kaikki hyvä tulee sun luokse
Sun pitää mennä ulos ja katsoo maailmaa




Mikä minä olen sanomaan vastaan, kun Samae ja MattiP käskevät.

sunnuntai 23. tammikuuta 2011

Pariisin Kevät... eiku Liekki... eiku Samae Koskinen!

Muistan, kun kuulin Pariisin Kevään Samoilla Raiteilla -biisin ensimmäisen kerran. Ajelimme Mikon kanssa Kuopion Niiralassa. Arvuuttelin oliko kyseessä Samae Koskinen vai Olavi Uusivirta.



Nyt roolit ja lavasteet ovat vaihtuneet. Neljän vuoden, 350:n fyysisen ja aika monen henkisen kilometrin jälkeen istuin samassa seurassa Tuusulassa, kun radiosta pärähti soimaan jotain etäisesti tutun kuuloista.

Tällä kertaa luulin Samae Koskista Pariisin Kevään nokkamieheksi. Kitaratiluttelut toivat mieleen Leevi and the Leavingsin. C-osan rämpytykset veivät ajatukset aikaan, jolloin Liekillä oli vielä kaikki hyvin. Edes itse Samae ei kuulosta Samaelta – mies on hankkinut äänen ainaisen kuiskinnan tilalle.

Mutta sitten minä kuuntelin niitä sanoja.



Lauri kuvaili lyriikoita zencafémaiseksi rypemiseksi. Minun mielestäni näennäisen negailun alla on aika annanevalaismainen positiivinen pohjavire. Sillä mietin juuri, että jos minun pitäisi kuvailla itseäni yhdellä sanalla, niin se olisi periksiantamaton. Pienet asiat saattavat joskus tuntua ylitsepääsemättömän vaikeilta (mites toi herääminen…), mutta suurten ongelmien edessä on vain ajateltava sitä, että jossain vaiheessa helpottaa. Ei saa antaa periksi. Ja siitä Samae laulaa.

Niin että jos sellaista vakavastiotettavaa theme songia haettaisiin, niin tässä olisi meikäläiselle aika vahva ehdokas.