Kuulin kerran tarinan, jonka jälkeen Regina on näyttäytynyt minulle ennen kaikkea ihastumisten ja muiden suurten tunteiden yhtyeenä. Tarina on lyhyt ja se on ainakin joiltain osiltaan tosi. Lisäksi se sisältää parhaimman kuulemani iskureplan.
Olipa kerran neiti X. Olipa kerran herra Y. Tapahtumat sijoittuvat festarihumuun.
Neiti X lähestyi herra Y:tä.
- Hei, saisinks mä sun numeron? Haluun laulaa Reginaa sun korvaan.
Asetu neiti X:n tai herra Y:n asemaan Radio Helsingin taajuuksilla tänään klo 14, kun Reginan Iisa laulaa, beatboksaa ja höpöttelee korvaasi. Samat setit ilman lurittelua ilmestyy tänne lähetyksen jälkeen.
Seisoin Kuopion torin laidalla ja odotin bussia saapuvaksi. Kesätyöni Puijonlaakson R-Kioskilla veteli viimeisiään. Tuskin maltoin odottaa, vierailisiko vakkarikaljavaras viihdykkeenäni tänäänkin.
Samaan aikaan Kuopion Musiikkitalolla aloiteltiin Idolsin koelauluja.
Minulla ei ollut hirveästi menetettävää. Käynnistymässä oli jo kolmas välivuosi, joten mikä tahansa muutos olisi hyvästä. Aikaisempien Idols-kausien viisastuttamana olin valkannut potentiaaliset koelaulubiisit jo valmiiksi. Enkä minä nyt ihan sysispaska laulaja ollut.
Soitin äidille. Hyppäsin bussiin.
Onneksi yksi toinen Anna vei suunnitelmansa loppuun saakka. Puustjärven tie Idolsiin mutkitteli 26 vuoden aikana muun muassa Outokummun, Chilen ja Turun läpi. Lopullinen osallistumispäätös oli yhdestä oivalluksesta kiinni:
Jos on joku asia, mitä haluaa tosi kovasti, kannattaa sanoa se ääneen. Vaikka sitä ei muistaiskaan, niin toiveilla on mahdollisuus tulla toteen, jos ne vaan uskaltaa sanoa tai kirjottaa paperille.
Kelle kaimani kertoi haaveestaan? Se selviää Äänenlaatu-sarjan neljännessä osassa tänään klo 14.00 Radio Helsingin taajuuksilla tai nettiradiossa. Kuuntele sen jälkeen vielä Annan liikuttavan kaunis biisi Kuka sut muka huolisi?, joka löytyy viisi Emma-ehdokkuutta rohmunneelta Antaudun-albumilta.
Ps. Äänenlaadun aikaisemmat osat voit kuunnella podcasteina täältä!
Lähestyn haastattelutilanteita harvoin puhtaasti toimittajan roolissa. Minä tenttaan - sinä vastaat -asetelma on hemmetin vieras. Mieluummin juttelen hieman aiheen vierestäkin ja annan samalla itsestäni jotain.
"Mutta Anna!" sinä sanot. "Eihän toimittajan tehtävänä ole jutella mukavia ihmisten kanssa. Kriittisyys! Objektiivisuus! Kovat uutiset! Naminamivastarinta!"
Totta tuokin. Lähestymistapaani ei voi soveltaa kaikkeen toimitustyöhön. Esimerkiksi kiivastahtisessa päivittäisuutisoinnissa toiminnallani ei todennäköisesti saataisi mitään aikaseksi. Minä sen sijaan voin toimia näin, koska teen nykyään lähinnä pidempiä, henkilövetoisia juttuja.
Eikä taktiikkani edes pure joka kerta. Mutta silloin kun se puree, 45 minuutin haastattelu voi venyä reilun parin tunnin juttutuokioksi, jonka aikana kelataan laiffii, kuunnellaan tulevaa levyä ja pistetään neiti toimittajan urasuunnitelmat uusiksi. Noin niinku muun muassa.
Ja itse asiasta, laulamisesta, saadaan aikaiseksi noin tunnin pituinen monologi. Osa Samaen avautumisesta on kuultavissa tänään Radio Helsingissä klo 14.00 Äänenlaatu-sarjan kolmannessa osassa.
Kun haastattelen laulaja-lauluntekijöitä, työn alla olevan jutun aihe on oikeastaan se ja sama. Päädyn joka kerta esittämään yhden tietyn kysymyksen:
Milloin biisi on valmis?
Juttutuokioilla on tapana venyä entisestään, kun otan puheeksi heidän työnsä näkyvämmän aspektin, laulamisen.
Milloin sä tajusit osaavas laulaa? Onko sun laulusaundi vaikuttanut jotenkin siihen, millaista musiikkia aloit tehdä? Keneltä sä haluaisit kuulostaa? Mitä sä haluaisit vielä oppia tekeen sun äänellä?
Venyneet haastattelut jalostuivat parin vuoden aikana opinnäytetyöni aiheeksi ja juttusarjaksi Radio Helsinkiin. Laulamiseen ja äänenkäyttöön keskittyvä Äänenlaatu-sarja starttaa tänään klo 14.00 ja taajuudelle voit virittäytyä ainakin täällä.
Vastauksia etsitään kuuden suomalaislaulajan voimin aina tiistaisin. Urakan aloittaa tämä mies.
Ja löytyi Artturilta vastaus siihen ensimmäiseenkin ikuisuuskysymykseen:
Silloin, kun Fullsteamilta soitetaan, että levy pitäis lähettää masteroitavaksi.
Otsikko, kuten niin moni muukin asia elämässäni, kuulostaa vitsin aloitukselta. Se on kuitenkin totisinta totta.
Täysi-ikäisyyden saavuttaneella nuorella ei ollut hirveästi illanviettomahdollisuuksia Ivalossa viitisen vuotta sitten. Tuoreimpia hittejä oli turha odottaa kuulevansa baarissa, ellei halunnut matkustaa 30 kilometrin päähän Saariselän turistidiskoihin. Nekin palvelivat vain hiihtosesongin aikaan.
Paikallisia vaihtoehtoja oli kaksi, joista kummassakin laulettiin karaokea. Toisessa – kutsutaan paikkaa nyt vaikkapa Kultahipuksi – ehkä hieman enemmän.
Minä en ymmärtänyt kyseistä taiteenlajia. En kuulunut siihen joukkoon, joka hassuttelee laulamalla päin helvettiä antaumuksella Aikuista naista tai Volgaa. En halunnut myöskään identifioitua oman kylän karaokekuninkaallisiin, jotka saattoivat ylitulkita vetää koko listan läpi unissaankin.
Mutta sinä iltana velvollisuudentunto, jota ystävyydeksikin kutsutaan, ajoi minut tarttumaan tahmeaan biisikansioon.
– Lauletaanko?
– Emmää... (juo kuivaa omenasiideriä, joka olisi vasta myöhempinä aikuisvuosina vaihtuva oluen ja valkoviinin kautta punaviiniksi)
– No lauletaan nyt! Kahestaan!
Ah. Toverini oli lausunut taikasanan, joka hälventäisi kaiken menneen ja tulevan karaokehäpeän mennessään. Me pystyisimme mihin vaan - kahestaan.
Siiderin ja tyttöenergian humalluttamina yliarvioimme taitomme totaalisesti. Kiikutimme karaokeisännälle lapun, johon oli rustattu "Destiny's Child - Say My Name". Olimme esiintyneet peruskoulun juhlissa rasittavuuteen asti, joten työnjako oli selvillä jo ennen kuin saimme mikit käteemme: kaveri vetää ekan säkeistön, minä toisen, kertsit vedetään yhdessä ja c-osaa kattellaan sitten kun se tulee.
Mihin emme osanneet valmistautua oli kuitenkin se, että kesken performanssimme paikalle saapuu tulkitsijoista suurin ja mahtavin eli Vesa-Matti Loiri. Vesku kulki baaritiskin kautta entouragensa saattelemana suoraan nokkamme eteen iltaa istumaan. Että yeah-yeah-yeah-yea-yeah siinä sitten vaan.
Valitettavasti minulla ei ole tarjoilla teille sen kummempaa loppuhuipennusta. Ivalossa ei kerrota legendaa siitä kerrasta, kun Vesku nappasi takataskustaan poikkihuilun ja miten huilusoolon lopuksi koko Kultahippu ei vain sanonut vaan huusi meidän nimiämme täydellisissä stemmoissa.
Mutta kyllä kohtaamisestamme yhden löyhän ja ylipitkän aasinsillan väänsi Tomin vinkkaamaan remixiin tuosta modernista klassikosta.
Kumpi on hankalampaa: neurokirurgia vai koukuttavien poppibiisien tekeminen? 24-vuotias lääkisopiskelija-laulaja Emeli Sandé tietää vastauksen ja muijan debyyttialbumin perusteella voidaan todeta ainakin jälkimmäisen olevan yllättävän haastavaa.
Our Version of Eventsin neljä ensimmäistä biisiä antavat saundillisesti ymmärtää, että tässä voisi olla jotain omaa ideaa tai edes ideanpoikasta. Mutta sitten käy niin kuin jokaisella Brits Critics' Choice -palkitulla artistilla tähän mennessä. Paukut loppuvat kesken. Emeli sortuu leonalewismäiseen lässynläähän.
Minä vihaan Leona Lewisiä. Vihaan. Muistan kerrankin kun Dynamossa soitettiin Leonaa, ja… no, se onkin sitten toinen tarina.
Our Version of Eventsin voi kuunnella Spotifysta. Aikaansa voi säästää kuuntelemalla sinkkubiisien ohella albumin parhaimmistoon kuuluvan Where I Sleepin.
Se on muuten samalla levyn lyhin kappale. Sattumaako?
Ps. Pistin Googlen kuvahaun laulamaan ja tajusin vihdoin, mikä näissä Critics’ Choice -muijissa vetoaa muhun kerta toisensa jälkeen. Ei se talentti, vaan se tukka. Joka vitun vuosi.
Mulla oli pitkästä aikaa noin 1268 kilometriä aikaa kelailla laiffii. Sen sijaan, että olisin käyttänyt ajan esimerkiksi Euroopan talouskriisin selvittämiseen, keskityin suurempiin mysteereihin.
Niin kuin olisiko aika jo kypsä hipsterien a cappella -coveryhtyeelle.
Viimeisimmässä Nyt-liitteessä todisteltiin lukuisin sanankääntein, kuinka lauluyhtyeiden suosio kasvaa. Totesin asian myös omakohtaisesti. Hankkimistani viidestä joululahjapaketista kaksi sisältää a cappellaa.
Muun muassa Astrid Swanin Pavement-levy osoittaa, että covereita voi tehdä myös skeneystävällisesti.
Näiden faktojen varjossa aika saattaa olla jo ylikypsä tämmöiselle yhtyeelle. Hipsterien pitäisi olla edelläkävijöitä ja suunnannäyttäjiä. Mutta kyllä tyylikkäiden kaupunkilaisten lempimusiikkia esittävä lauluyhtye pääsisi varmasti kiertämään muutaman mainostoimiston tai ideahautomon pikkujoulut. Pistetään hengentuotokset vinyylimuotoon niin valtamedia voi uutisoida vinyylimyynnin näennäisesti yllättävästä kasvusta ensi vuonnakin.
Jaa, että mistä tällainen idea? Minä haluan kuulla riisutun version Reginan Olen häviöllä, Pauli!:sta. Eikä tämä Iverin Bonpankaan luritus pahalta kuulosta.
YleX:n Uuden musiikin aamuvuorossa soitettiin tänään kotimaisen Nimetön-yhtyeen Kuuleeko kukaan -kappale. Biisiä pohjustettiin Paramore- ja Haloo Helsinki -vertauksilla eikä suotta.
Biisin lyriikat eivät ole yhtä koukuttavat kuin suomalaisella pomppurokkipumpulla, mutta se ei ole välttämättä huono asia. Sanoitukset eivät näin ollen huudata korniushälytintä.
Myötähäpeää herättävien riimittelyiden lisäksi tulokkaalta uupuu jotain muuta Haloo Helsingille ominaista. Nimettömältä puuttuu huono laulaja. Yhtyeen mikin varressa esiintyy Inka Halme ja täysin edukseen. Kiva kun voi pitkästä aikaa kehua suomalaista naislaulajaa!
Kovasti olisin halunnut linkata kappaleen tähän, mutta ei si. Musiikkivideota odotellessa.
Tän muijan ei pitäs tehdä levyjä ja esiintymisetki lähinnä itkettää.
Jessien pitäs levyjen sijaan myydä keikkataltiointejaan dvd:llä. Tai pelkästään keikkalippuja. YouTubesta tsekatut livevedot osuvat täydellisyydessään itkuhermoon. Sitä jää vaan ihmettelemään, että mitäs tässä juuri tapahtui.
”Kari Peitsamo on hyvä muusikko, koska hän osaa yksinkertaistaa”, sanoi opettajamme viime viikolla. Tuolla logiikalla Jessie J on helvetin hyvä artisti. Levyn sanoitukset ovat samaa tasoa, kuin mitä itse tuli kirjoitettua 12-vuotiaana, kun luuli olevansa seuraava Britney Spears.
It's not about the money, money, money, We don't need your money, money, money. We just wanna make the world dance, Forget about the price tag
Mutta tämä onkin pop-musiikkia eikä mitään rakettitiedettä. On vain sääli, että musiikkityyli ja epätasainen debyyttialbumi saa ”ammattilaiset” unohtamaan sen faktan, että muija painii lauluäänellään ihan eri kastissa kuin muut poppitsirbulat. Jessiellä lähtee välillä vähän käsistä kikkailujen kanssa, mutta kuten vanha suomalainen sananlasku sanoo: ”hän, jolla palkeet riittää, hän palkeitaan käyttäköön”.
Ylioppilasvuoden jälkeen pohdiskelin pitkään kysymystä, joka kummittelee aika ajoin vieläkin takaraivossa: media- vai musiikkiala? Työllistymisen kannalta nerokkaat alavaihtoehdot eivät toki sulje toisiaan ulos. Ain’ laulain työtäs tee.
Musiikin suhteen ongelma muodostuu näennäisten syiden ulkopuolelta. Kun kuuntelee vähän kaikenlaista musiikkia, niin ei osaa päättää, minkälaista sitä haluaisi tehdä. Eli ennen kuin kukaan ulkopuolinen ehtii luokitella musiikkiani johonkin genreen, niin koitan tunkea itseni sinne jo etukäteen. Huoh.
Jos olisin ruotsalainen nainen, niin voisin karsia genreistä automaattisesti yhden pois. Ääneni kun ei ilmeisesti passaisi ollenkaan ultracooliin hipsteriulinaan, jossa on (Eevaa lainatakseni) ”joku ruotsalainen soijalattehuuruissaan ujeltamassa harjoitellulla lapsenäänellään peltipurkkien rämistelyn päälle”.
Ukkoskuurot ovat kiertäneet Turun kaukaa toistaiseksi. Silti on ollut semmonen nihkeä ja muhiva ilma. Nihkeydet ovat yllättäneet minut tänään muutenkin, mutta olen jättänyt ne omaan arvoonsa seuraavan videon voimin.
Etenkin kohdasta 3:06 alkava laulutunti tuo mieleen omat klasarilaulutunnit, jotka olivat… no, video kertoo kaiken. Tuskaa. Onneksi rytmimusiikki pelasti minut Vaccailta.
Miksi rytmimusiikiksi muuten lasketaan lähestulkoon kaikki muu kuin klassinen musiikki? Kyllähän siinäkin on rytmiä! Tämän osoitti varsin hyvin Belle and Sebastianin kitaravetoinen Finlandia-cover Ruisrockissa, joka a) ei valitettavasti löydy YouTubesta ja b) muodostui henkilökohtaiseksi kohokohdaksi ko. keikalla.
Harvoin olen nähnyt suomalaisyleisön syövän esiintyjän kädestä sillä tavalla, kuin mitä sunnuntaina Ruisrockin viimeisinä hetkinä. Keikka muistutti nimittäin aika ajoin herätysliikkeiden ylistyskokousta. Myöhäisellä ajankohdalla ja festarisankareiden päivän aikana hankkimalla humalatilalla oli varmasti osuutta asiaan. Mutta kun nuori naislaulaja nosti Paviljonkilavalla kätensä ilmaan, ja yleisö seurasi nopeasti hänen esimerkkiään, niin hengellisen hurmostilan todellinen aiheuttaja oli selvillä: palvonnan kohteena oli Florence + the Machine.
Joku voisi sanoa, että se muija vaan huutaa ja ymmärrän täysin kyseisen mielipiteen. Mutta kun on tarpeeksi monta vuotta käynyt laulutunneilla, niin sitä huomaa ajattelevansa bussissa rääkyvästä vauvastakin, että ai, kun sen ääni kulkee niin nätisti ja puhtaasti. Sitten kun ääntään on oppinut Florencen tavoin hallitsemaan 22 ikävuoteen mennessä, niin kyllä sitä saa vähän huutaa ja etenkin huudattaa yleisöä Ruissalossa.
Jotkin niistä huutovokaaleista iskivät itkuhermoon. Itse en ole ymmärtänyt, miksi yleisö taputtaa usein (etenkin nais-) vokalistien korkeille äänille. Ihan yhtä vaikeaa – ellei jopa vaikeampaa – on saada matalan äänet soimaan kauniisti ja pitkään. Mutta kyllä se on myönnettävä, että itsekin löin käsiä yhteen Florencen korkeimmille äänitaituroinneille.
Tuon yhden päivän aikana tuli kohdattua niin paljon sellaisia ihmisiä, joiden laisia soisi olevan enemmänkin omassa elämässä. Eihän siinä voinut kuin todeta yhdessä Flon kanssa, että
Now and then it seems that life is just too much But you've got the love I need to see me through
Nyt ovat viimeiset hetket, kun voi nauttia joululauluista ihan luvan kanssa erään merkkihenkilön syntymäpäivän takia. Joka joulu useampi hyväntahtoinen artisti haluaa levittää keskuuteemme joulun henkeä tulkitsemalla kaikille tuttuja kappaleita. Etteivät vaan pääsisi unohtumaan. Se on ihmeellistä, miten paljon tulkintaa esimerkiksi Porsaita äidin oomme kaikki voikaan sisältää. ”Ei taida tyttö osata lukea nuotteja”, kommentoi äitini aina moista kiekumista.
No, osa artisteista ei tietenkään tyydy vilpittömässä joulutunnelmoinnissaan esittämään vanhoja kappaleita. He tuovat meille kullan ja mirhamin uusien joululaulujen muodossa. Ja tottahan se on, että mikään ei tuo joulua niinkuin seuraavat klassikot. Altogether now!
On the 8th day of Christmas, my baby gave to me A pair of Chloe shades and a diamond belly ring...
Eilisen Joulu Mielelle -konsertin perusteella Mikko Leppilampi on näköjään kaivettu taas naftaliinista esittämään suurta swinglaulajaa joulupyhien ajaksi. Harmi etteivät rahkeet edelleenkään riitä.
Vaikka onkin näyttelijä, niin joitain asioita – esimerkiksi laulamisen hallitsemista – ei vaan voi näytellä uskottavasti.
Mutta koska hampurilaispalaute pitää päättää positiivisesti, niin ainakin Mikko sai duettoparinsa, Kristiina Wheelerin, kuulostamaan hyvältä. Eikä tarvinnu kuunnella sairaaksi heittäytynyttä Samu Haberia.
Nyt, kun olen katsonut Karpon parhaat ja tarkistanut Lotto-tositteeni, voin tiedustella teiltä seuraavaa:
Onks ok, että mulla on lemppari Bumtsi Bum-jakso? Se tuli sattumoisin just äsken uusintana ja on saavuttanut asemansa laiskan laulunopiskelijan sydämessä vain tämän esiintymisen takia.
Katotaan Mikon kanssa Tangomarkkinoita. Olen ilmeisen hyvää seuraa, ku sain ekan kierroksen jälkeen kuulla: "Pitäiskö sun kirjottaa noita juttuja sinne sun blogiin?"
Tangomarkkinoita on tänä vuonna uudistettu, mutta vain näennäisesti. Uudelleen sovitetut "viime vuosien hititkin" edustavat todellista suomipopin kermaa (Uniklubi, Jore Marjaranta, Lauri Tähkä & Elonkerjuu ja joku nevahööd).
Amadeus Lundberg on (ystävääni lainaten) kuin 15-vuotias Alexander Rybak, joka matkii tangolaulajaa. Ääni muuttui heti, kun sen piti esittää Lauri Tähkää, sillä silloin hän esitti vuorostaan pop-laulajaa. Maneerit on niin viimesen päälle opeteltuja, vibrato tekaistu. Tässä jätkässä ei ole mitään omaa.
Eerika Grönlund teki vaikutuksen, kun se lauloi torstaina Cry me a riverin. Laulu tulee kuitenkin tangofiltterin läpi - ääni ei muodostu luonnollisesti. Pakollinen finaalin nuori nätti tyttö.
Marko Maunuksela on yhden ilmeen mies, jonka tunnelmakäsi heiluu minkä vaan ehtii. Teatraalisuus ei ole sama asia kuin TULKINTA. Kyseessä on perinteinen pikkukylän "esiintyjä", jota paikalliset rokut on erehtyny karaokessa kehumaan ja näin usko omiin kykyihin on noussut aivan liian korkealle.
Kaija Lustila vie koko paskan. Arja Koriseva meets Marita Taavitsainen.
Ja muistanpa vielä ajan, kun finaali oli finaali ilman mitään SUPERfinaalipelleilyjä.
Pääsiäisenä olin todistamassa Aukean keikkaa Kuopion K-Klubilla. Keikan aikana olen kirjoittanut kännykkääni seuraavaa:
Stella, Incubus, Mars Volta, Rubik. Mikäs siinä omaperäisenä ollessa. Tasapuolista osaamista. Yleisön olisi pitänyt kiittää Annikaa keikan jälkeen, eikä toisinpäin.
Tässä(kin) bändissä vaikuttaa musalukiorokkimafian jäsenistöä, jonka meriitteihin kuuluu esimerkiksi täällä jo aiemmin hehkutettu Neufvoin sekä aivan liian aikaisin kuopattu Second Astral Movement. Tsekkaamisen arvoinen jo pelkästään Annikan lauluäänen takia.
Kuva: Mikko Kauppinen
Tää jää oottaan, milloin Ainutkertaista kuullaan ekaa kertaa radiosta.
PS: Voisko MOT ottaa tutkivan journalisminsa kohteeksi seuraavaksi, että mitä Kuopion musiikkilukion veteen lisätään, kun sieltä sikiää jatkuvalla syötöllä aliarvostettuja neroja?
Janita on irtaantunut tylsän, aikuisen tapettisoulin maailmasta ja tituleeraa musiikkiaan nykyään soulternativeksi. Minun puolestani saa kutsua uutta matskuaan ihan miksi lystää niin kauan kuin jälki on näin vaikuttavaa.
Janitan Myspacesta löytyy vielä hienompi kappale, Do we learn, joka tuo ajoittain mieleen Coldplayn parhaimmat puolet (jotka itse bändi on jo unohtanut).
Pientä miinusta siitä, että Janitan ääni on teknisesti jäänyt turvallisen tapettisoulin puolelle. Voisin kuvitella, että etenkin livenä joutuisi pelkäämään äänen kestävyyden puolesta. Mut kyllä tässä on enemmän sielua kuin Janitan aikasemmassa matskussa yhteensä.
Voisko joku pliis sanoa tolle Jannikelle, että se ei osaa laulaa? Toivottavasti sen pääaineena Sibiksessä on ollut jokin muu kuin laulu, sillä muuten mun arvostus ko. instituutiota kohtaan laskee merkittävästi.
PS. Oikeesti mun ois pitäny avautua tästä aiheesta, mut joku muu teki sen jo. Hinni, you are my hero.
Miissa kyseli, että eiks tää kuultu jo Emman viime levyllä. Tarkistin.
Sulla kaunis on sun suu kun se hymyyn avautuu Olemukses valloittaa, mieleni taas sumentaa Ajattelen sua niin Öisin tuut mun unelmiin Sekoitat pakan taas ja saatat minut taas hämmennyksiin
Ja tämä kaikki vasta ensimmäisessä säkeistössä.
Mina Maneira, suom.san. Emma Salokoski
PS. Samalla levyllä (tarkemmin ottaen kappaleessa Sua jos aattelen) kuullaan myös mielestäni hyvin hämmentävä sanapari joskus toisinaan.
