NO PLAYS?!

DON'T THEY KNOW
IT'S THE END OF THE WORLD
'CAUSE LAST.FM DON'T LOVE ME ANYMOOOOORE

FML

”Ensimmäistä kertaa sitten eron joku on oikeasti tuntunu jossain” = Ensimmäistä kertaa sitten eron myös pakit on tuntunu jossain.

Maailmassa on indiepoikien markkinat. Ne voi valkata itselleen kenet tahansa. Siinä ei auta suosittelukirje entiseltä poikaystävältä tai edes kadunvarsikampanja, jonka yksi pömpeli on suoraan kämppäni alapuolella.





Enkä ees lähe kehitteleen mitään surkeaa aasinsiltaa johonki kappaleeseen nyt.

Tarkoititko: kansalaisuus vaihtaminen

Ylioppilasvuoden jälkeen pohdiskelin pitkään kysymystä, joka kummittelee aika ajoin vieläkin takaraivossa: media- vai musiikkiala? Työllistymisen kannalta nerokkaat alavaihtoehdot eivät toki sulje toisiaan ulos. Ain’ laulain työtäs tee.

Musiikin suhteen ongelma muodostuu näennäisten syiden ulkopuolelta. Kun kuuntelee vähän kaikenlaista musiikkia, niin ei osaa päättää, minkälaista sitä haluaisi tehdä. Eli ennen kuin kukaan ulkopuolinen ehtii luokitella musiikkiani johonkin genreen, niin koitan tunkea itseni sinne jo etukäteen. Huoh.

Jos olisin ruotsalainen nainen, niin voisin karsia genreistä automaattisesti yhden pois. Ääneni kun ei ilmeisesti passaisi ollenkaan ultracooliin hipsteriulinaan, jossa on (Eevaa lainatakseni) ”joku ruotsalainen soijalattehuuruissaan ujeltamassa harjoitellulla lapsenäänellään peltipurkkien rämistelyn päälle”.

Nikiandthedoven laulaja on ruotsalainen nainen.

Kiitos ja anteeksi

Olen käyttänyt tämän päivän itseäni kehuen ja näitä kehuja eteenpäin lähettäen. Kroppani päätti palkita minut mojovalla päänsäryllä. Pääni ei kestä tällaista itseluottamuksen määrää. Se kun on tottunut lähinnä vellomaan katkeruudessa.

En osaa iloita muiden puolesta enkä usko, että olen ainoa. So shoot me. Se ei tarkoita, ettenkö toivoisi lähipiiriini kaikkea hyvää. Satun vaan olemaan juuri se suomalainen, joka odottaa lottovoittoa, vaikka ei edes lottoa: yleensä katkeruus iskee silloin, kun ystäväni ovat saavuttaneet jotain, mitä minä en ole edes tajunnut hakea.

Sanotaan, että ”ei se ole sinulta pois”. No, tällä alalla se usein kyllä on.

Jostain kumman syystä ystäväni kuitenkin kuuntelevat marinaani vuodesta toiseen ja jaksavat vieläpä kannustaa sen läpi. Heidän ja seuraavan biisin voimin olenkin kääntänyt vitutuksen tarmokkaaksi kapinamielialaksi. I almost lost it but now I’m back on track.

Amsterdam-di-dam

VAROITUS! Sävsansovin ulkomaankirjeenvaihtaja jalkautui paikallisten joukkoon ja avautuu kulttuurielämyksestään nyt. Vakkarilukijat saattavat järkyttyä tekstin poikkeuksellisen asiallisesta luonteesta.

Amsterdamin kaduilla oli sunnuntai-iltana melko tyhjää. Erään tiilirakennuksen edessä oli kuitenkin jonoa. Porukan ulkonäöstä ei pystynyt huomaamaan, jonotettiinko nyt pop-konserttiin, paperilennokkikerhon päättäjäisiin vai sossun luukulle. Jonossa olisi voinut olla perinteistä hipsterikansaa, mutta joukossa oli jos jonkinlaista viheltäjää: nuorta, vanhaa, hupparia ja hevinahkasaatanaakin.

Brittiläisen täsmällisesti Hurts aloitti tasan yhdeksältä sen kummempia ilakoimatta: lavalle pamahti viisi eleetöntä, sliipattua, pukuihin sonnustautunutta miestä. Hämyinen valaistus piti huolen siitä, että laulaja Theo Hutchcraftin lärvin lisäksi muita ei tarvinnut pahemmin katsella.

Tästä lähtien keikka olikin yhtä fiilistelyä ilman turhia tanssi- tai huudatusosuuksia. Kolmikerroksisen, massiivisen keikkapaikan käsimeri ei noussut ennen viimeistä biisiä kertaakaan kunnolla, mutta joka kappaleen jälkeiset suosionosoitukset kertoivat, kuinka vahvasti mukana porukka silti oli. Olis kai ollut vähän rikos elehtiä liikaa yleisössäkään.

Ja komiastihan se soi. Wonderful Life, Blood, Tears & Gold, Silver Lining, Stay, Sunday… Hittiä peräkanaa turhia konstailematta, levyversioita orjallisesti noudattaen.

Ainut välispiikki koettiin, kun Theo vetäs issesseen levyversiolla Kylie Minoguen kanssa hoilatun Devotionin. Laulaja pahoitteli, että Kylli-täti ei päässyt tulemaan, koska on vieläkin lautalla tulossa saarivaltiosta manner-Eurooppaan. Ja sit naurettiin kohteliaasti.

Sitten Better Than Love tuli yllättäen ja kulman takaa. Vasta silloin porukka riehaantui. Villeimmät nousivat parvillakin seisomaan ja reilun kolmen minuutin ajan Paradiso-klubi oli kuin mikä tahansa hurmiontäyteinen tanssiklubi.

Kun biisi loppui, bändi poistui yhtä nopeasti kuin oli tullutkin sen kummempia kumartelematta. Yleisön villi encoren vaatiminen ei auttanut. Hurtsit olivat poissa.

Anssin ei-niin-poikkeuksellisen asiattomia huuteluja voit lukea myös täältä.

Ärrinmurrin-keksit

Olen sellainen ihminen, jonka pitäisi laskea kymmeneen ennen jokaista lausetta. Ärräpäät lentelevät aika helposti. Kun pitäisi mennä neuvottelemaan jostain tärkeästä asiasta, ystäväni muistuttaa minua pidättelemään vittuja. Eikä puhe ole inkontinenssistaaahahahaha…

Minulla olisi nytkin paljon sanottavaa, mutta Suurista Asioista. Ja niistähän ei huudella ääneen, kun voi vaan kehottaa kuuntelemaan Minä ja Ville Ahosen debyytin esim. täältä.

Zzz

Tämmönen ääripäiden ihminen ei saa unta murheellisena eikä liian innoissaan. Ei oo siis pahemmin tullu nukuttua viime aikoina.

Herätessä väsyttää. Aamutunneilla väsyttää. Lounaan jälkeen väsyttää. Koulun jälkeen väsyttää. Sit vetää parin tunnin päikkärit, niin illalla ei enää väsytäkään ja voi heittää unipöhnäistä läppää, josta ei muista puoliakaan seuraavana päivänä.

Suurin pinnistyksen ponnistus, johon olen kyennyt, on mp3-soittimen etsiminen muuttolaatikoista. Luureista on kuulunu repeatilla tää.



Askeleet ovat kevyitä. Kengät eivät HEHS.

Rogenroll

Siirryin kotoseudulleni periferiaan eikä minulla ole mokkulaa. Olenkin joutunut heittämään heipat Spotifylle ja uudelle musiikille pariksi viikoksi.

Kotikyläni kovin menomesta on R-Kioski, jolle olen vielä mennyt nakittamaan itseni töihin. Tämä on johtanut siihen, että entisestä musiikin suurkuluttajasta on tullut hetkellisesti vuokraleffojen suurkuluttaja. Tai no, Seth Rogen-, Michael Cera- ja Jonah Hill-leffojen. Ihan jo senkin takia, kun oma elämäni on päättymätöntä gag reeliä, joka laajenee lähipiirini epäonneksi jokapäiväiseksi (tragi)komediaksi…

Ostarin Superstevarin, Superbadin ja Funny Peoplen jälkeen voin vain todeta, että on harmi ettei kaikille halukkaille riitä omaa ruutupaitaista Seth Rogenia, joka kysyy

Do you like music?

ja pyytää Wilcon keikalle.

Sure. But only if you’ll come to see Tame Impala with me later on.

"i love you so much i'm eating carbs on your birthday."

Kulutan kaikki rahani naistenlehtiin ja käytän liikaa aikaa elämästäni muotiblogien lukemiseen. Leffavuokraamossa tulee nykyään valittua se aivoton romanttinen komedia ja keskittyminen riittää just ja just tosi-tv-ohjelmien kattomiseen. Hömppäily on saavuttanut nyt kuitenkin aivan uuden asteen.

Olen alkanut seurata The Hillsiä. Ei – olen jäänyt koukkuun.

Yksi jakso ei riitä vaan niitä pitää katsoa monta peräkkäin. Samaan aikaan on ehdottomasti lakattava kynsiä. Onneksi jaksoja ei ole enää monta jäljellä. Saattaisin muuten huolestua viimeisten aivosolujeni puolesta. Sarjassa kuultavan harmittoman pop-musiikin innoittamana alkaisin varmaan kuunnella NRJ:tä.

Kuinka tämä liittyy mihinkään mitenkään?

Voisin niin kuvitella viimeisimmän popitukseni kohteen sarjan taustalle. Se soisi jakson lopussa, kun se kiva poika ei tykkäiskään siit toisesta biatchista vaan tunnustais rakkauttaan jollekin niistä suoristusrautansa kanssa nukkuvista pääblondeista. He eläisivät onnellisina elämänsä loppuun asti parin jakson verran. Aurinko paistais ja trallallaa.



James on kiertäny Suomea viimesen viikon aikana. Vielä tänään ehtii messiin Turun Klubilla. Ellen leikkis aikuista tenttikirjani kanssa, niin menisin itsekin.

Syysloma

Ei muuta.

Musafriikki tunnustaa

Mulla ei oo Spotifyta :(

Pitihän se arvata

Flow-haaveilu johti siihen, että aloin tsekkailla Lilyn kiertueaikataulua. Brittien keikat taitaa kaikki olla jo loppuunmyyty. Berliiniin pääsis sen sijaan naurettavan halvalla. Eka laivalla Tukholmaan ja siitä Ryanairilla Berliiniin.

Ja ellette ole sitä vielä oppineet, niin aina löytyy joku (teko-)syy karata Berliiniin.

Nyt ku joku vaan keksis, miten saisin tilattua keikka- ja lentoliput ilman luottokorttia.

Oikeasti luottokorttiongelma on jo ratkaistu kurkkaamalla isän lompakkoon. Nyt vaan pohdin, olenko todella valmis lähtemään tuollaiselle reissulle yksin.

Vinksin vonksin ja heikun keikun

Läksyt odottaa kotona, mutta minä lähden kaupungille. Poikaystävä suuntaa tuhlaamaan tulojansa 8raitaan ja minä lähden liikkeestä kolmen levyn kanssa. Edellisen postauksen ostoslista mielessäni ostan tietenkin…


Regina: Oi miten suuria voimia!
PMMP: Kuulkaas enot!
Kings of Convenience: Quiet is the new loud

... kaikkea muuta.

Poikkeuksellinen levynostointo jatkui tänään, kun suuntasin Äxään uusimman Lily Allenin perässä. Mutta mitä! Levyt olivat tulleet ja menneet! Yllättävä kysyntä (tai Kelan takautuvasti maksetut tuet) sekoitti pääni ja poistuin liikkeestä Reginan ja Tuomon uusimpien tuotosten onnellisena omistajana.


PS. Musta noi ekat hankinnat muodostaa hienon jatkumon. Kings of Convenience kuittaa Reginan ja PMMP:n kovaääniset levynnimet toteamalla, että hiljaisuus on uusi kovaäänisyys.

Ostoslista

4.2.
Samae Koskinen: Elossa 19,90e
Tuomo: Reaches out for you 17,90e

11.2.
Lily Allen: It’s not me, it’s you 17,90e
Regina: Puutarhatrilogia 17,90e



4.3.
Risto: Sähköhäiriöön! 15,90e

25.3.
Maj Karma: Salama 18,90e
PMMP: Veden varaan 18,90e

YHT. 127,30e

Ja tähän päälle levynjulkaisun jälkeisten keikkojen liput, matkakulut, ELÄMINEN... No, Kela on köyhän ystävä.

Pikaisesti pikaistuksissaan

Annan sijoitusvinkit finanssikriisin kurimukseen!

Kaksi musiikkielämystä, joihin ei kannata sijoittaa vähiä rahojaan: Liekin uusin levy ja Mamma Mia!-elokuva. Jälkimmäisen kohdeyleisö on lähinnä jo keski-iän ohittaneet, aviomiehestään eronneet mammat, jotka pääsevät leffan myötä elämään uudelleen nuoruuttaan. Mielenterveyden säilyttämiseksi elokuvaelämystä kehoitetaankin välteltäväksi etenkin edellä mainitussa seurassa.

Liekin Hyönteinen nyt vaan on täyttä kuraa. Enough said.



Tällä hetkellä haluaisin myös estää ihmisiä sijoittamasta rahojaan Liekin keikkoihin. Jätkät peruuttivat aikaisemmin loppuvuoden keikkansa, joten menin naiviisti ostamaan lipun alkuvuoden Turun keikalle. Alkuvuodenkin keikat on nyt YLLÄTTÄEN peruttu. Yhtyeen tiedotuspolitiikka (niin mikä?) ei ole koskaan ollut järin faniystävällistä, joten tähänkään lienee turha odottaa mitään selitystä.

Rumban Tomi Palsaa lainatakseni "yhtyeessä soittavat pikapuoliin Suomen ainoat Liekki-fanit", jos huonon levyn hyvitykseksi ei ala tippua varmoja keikkapäivämääriä.

Kuva Mikko Kauppinen

Ivalo-Helsinki 1104 km

Onneksi olkoon niille, jotka repeävät Suvi Koivun (aka Matti Johanneksen siskon) keikalle 5.1. Liberteen.

Allekirjoittanut (aka meitsi) ei taaskaan kuulu näiden onnekkaiden joukkoon.

Eikä etenkään niiden, jotka ennättävät 1.1. samaiselle klubille kuuntelemaan Evaa ja Joosea tai seuraavana päivänä nauttimaan Mykaboomista.

Ei tällä palkalla

Eikö oliski ihan hyvä idea ajaa 6.11. Kuopiosta Jyväskylään kattoon Emma Salokoski Ensemblea, jatkaa seuraavana päivänä Turkuun tsekkaan Eleanoora Rosenholmin keikka Dynamossa ja päättää reissu 8.11. Egotripin JA Reginan Turun Klubin keikoille?

Niin mustaki.

Kaikki on pilalla, jos Blur ei tule takaisin

Olin kampaajalla hiustenpesu- ja päänhierontavaiheessa kun radiosta lähti rullaamaan Blurin Sing. Se olisi ollut yksi elämäni täydellisimmistä hetkistä ellei takaraivossa olisi jäytänyt se surkea tosiseikka, ettei Blur ehkä enää koskaan huhuista huolimatta palaa.

Ihan tyhmää, sillä Graham-ressukan soolomatskukin on nykyisin kyllästyttävää kuin pizza jonka täytteet on kaavittu säilykkeistä. Vika on varmaan absolutismissa: Grahamin musiikillinen kekseliäisyys on laskenut yhtä paljon kun nautittujen alkoholiannosten määrä.

Tässä kuitenkin huippuote Blur-yhtyeen uran loppusuoralta: