Täydellisen biisin anatomia

Anna
toi on häijy ku kaikki pojat voi olla sillee
OO MÄ TIEDÄN LEVOTTOMAN TYTÖN, ANSSI LUET AJATUKSIAIN
sit kaikki tytöt on sillee
OO HALUAN OLLA SEN YHDEN POJAN LEVOTON TYTTÖ, ANSSI LUET AJATUKSIAIN
sit vielä toi koira nii loput voi olla sillee
OO KOIRA, ANSSI LUET AJATUKSIAIN

Ilkka
kissat ois parempia

Anna 
niin joo kissaihmiset
hmm.
kyl toi laulaa kissoista tossa

Ilkka 
laulaako...? muistan vaan mustekalat

Anna 
että kissat ei maista makeaa

Ilkka
aivan joo
problem solved

Anna 
täydellinen biisi siis

Anna ja Vesa-Matti Loiri menivät karaokeen...

Otsikko, kuten niin moni muukin asia elämässäni, kuulostaa vitsin aloitukselta. Se on kuitenkin totisinta totta.

Täysi-ikäisyyden saavuttaneella nuorella ei ollut hirveästi illanviettomahdollisuuksia Ivalossa viitisen vuotta sitten. Tuoreimpia hittejä oli turha odottaa kuulevansa baarissa, ellei halunnut matkustaa 30 kilometrin päähän Saariselän turistidiskoihin. Nekin palvelivat vain hiihtosesongin aikaan.

Paikallisia vaihtoehtoja oli kaksi, joista kummassakin laulettiin karaokea. Toisessa – kutsutaan paikkaa nyt vaikkapa Kultahipuksi – ehkä hieman enemmän.

Minä en ymmärtänyt kyseistä taiteenlajia. En kuulunut siihen joukkoon, joka hassuttelee laulamalla päin helvettiä antaumuksella Aikuista naista tai Volgaa. En halunnut myöskään identifioitua oman kylän karaokekuninkaallisiin, jotka saattoivat ylitulkita vetää koko listan läpi unissaankin.

Mutta sinä iltana velvollisuudentunto, jota ystävyydeksikin kutsutaan, ajoi minut tarttumaan tahmeaan biisikansioon.

– Lauletaanko?
– Emmää... (juo kuivaa omenasiideriä, joka olisi vasta myöhempinä aikuisvuosina vaihtuva oluen ja valkoviinin kautta punaviiniksi)
– No lauletaan nyt! Kahestaan!

Ah. Toverini oli lausunut taikasanan, joka hälventäisi kaiken menneen ja tulevan karaokehäpeän mennessään. Me pystyisimme mihin vaan - kahestaan.

Siiderin ja tyttöenergian humalluttamina yliarvioimme taitomme totaalisesti. Kiikutimme karaokeisännälle lapun, johon oli rustattu "Destiny's Child - Say My Name". Olimme esiintyneet peruskoulun juhlissa rasittavuuteen asti, joten työnjako oli selvillä jo ennen kuin saimme mikit käteemme: kaveri vetää ekan säkeistön, minä toisen, kertsit vedetään yhdessä ja c-osaa kattellaan sitten kun se tulee.

Mihin emme osanneet valmistautua oli kuitenkin se, että kesken performanssimme paikalle saapuu tulkitsijoista suurin ja mahtavin eli Vesa-Matti Loiri. Vesku kulki baaritiskin kautta entouragensa saattelemana suoraan nokkamme eteen iltaa istumaan. Että yeah-yeah-yeah-yea-yeah siinä sitten vaan.

Valitettavasti minulla ei ole tarjoilla teille sen kummempaa loppuhuipennusta. Ivalossa ei kerrota legendaa siitä kerrasta, kun Vesku nappasi takataskustaan poikkihuilun ja miten huilusoolon lopuksi koko Kultahippu ei vain sanonut vaan huusi meidän nimiämme täydellisissä stemmoissa.

Mutta kyllä kohtaamisestamme yhden löyhän ja ylipitkän aasinsillan väänsi Tomin vinkkaamaan remixiin tuosta modernista klassikosta.

En voi enempää selventää

Anna:
oon tänään todennu, että ruger hauerin jokaiselle jotakin -veisus on syvempiä merkityksiä ku pelkkä räpin mainstreamiys
arvaa vedinkö tähänki biisiin huikeen ihmissuhdetason
JOKASELLE JOTAKIN ON EI MITÄÄN KELLEKÄÄN
et jos antaa ittestään kaikille vähän nii ei anna kellekään sit niinku... kaikkea

Lauri:
...
ooks ajatellu ihmissuhdekonsultiks ryhtymistä?

Anna:
MINÄ
vittu minä tiiä mitään

Lauri:
mut löydät tollasii tasoja
tulkitset

Anna:
"ku minä haluun miellyttää massaa" = ku pitää miettiä niin saatanasti mitä muut sanoo
omista tekemisistä
JA TÄÄKI et "ja jengi kyllä aistii sen, annatsä kaikkes vai annatsä kaikille"
NO MUT KU JENGI AISTII
MÄ AISTIN

Lauri:
KUUDES AISTI
NAISEN LOGIIKKA

Ystävänpäiväetkoterkuin lonely girl -87

Tekeekö mielesi Annan kanssa
juosta lentokalojen perään
ja pyhänä mennä korvasieneen
ja kuukusia kerään?

Jos löydät hyvän mansikkapaikan
saako Anna täyttää mukin?
Tekeekö mielesi Annan tukka
koristaa sinisin kukin?

Hymyiletkö itseksesi
kun kuljet pitkin teitä?
Ja juoksetko Annaa paijaamaan
jos on silmissä kyyneleitä?

Onko sinusta onnellista
tehdä yhdessä uutteraa työtä?
Tahdotko toisinaan suukotella
Annaa pitkin yötä?

Kannatko aamulla punaisia
omppuja Annan syliin?
Mielitkö viedä kyyhkyn selässä
tyttösi maailman kyliin?

Jos vastaat, jos vastaat myöntävästi
näihin kysymyksiin,
niin silloin - kai Annaa rakastat...
ja te kaksi sovitte - yksiin

Kaarina Helakisa: Annaa ajatellessa

Berliinin kielimuuri

Minä tein jotain, mikä on laskettavissa suorastaan pöyristyttäväksi käytökseksi musabloggaripiireissä. En kääntynyt Hypemin, ulkomaisten musablogien tai mitä te muut musarunkkarit nyt edes käytätte puoleen. Voisin ylittää tekoni vakavuuden vain bongaamalla radiosta jonkun biisin ja kirjoittamalla siitä.

Minä pyysin musasuositteluja ihka oikealta ihmiseltä. Luojan kiitos sentään berliinittäreltä, jotta jonkin asteinen uskottavuus on taattu. Kysäisin Nordic By Naturen Steffiltä, mikä on saksalaisten salattu musa-aarre.

En saanut bändin nimestä selvää silloin. En saanut bändin nimestä selvää purkaessani haastattelunauhaa. Ei auttanut kun heittää valistuneita arvailuja: Bodybuild? Bodybull? Volleyball? Varmastikaan se ei voisi olla...



Ja toimii tämä homma toiseenkin suuntaan. Tunnettuna filantrooppina ja hyvän musiikin lähettiläänä annoin Steffille vastalahjan. Suosittelin erästä suomalaisyhtyettä, minkä jälkeen jatkoimme haastattelua. Sitten välähti.

Oh, you mean ruh-JY-nuh!

Sitäpä justiinsa.

FUN FUN FUN FUN

"On perjantai - taas kerran tilini saan ja tottakai käyn jälleen mä tanssimaan. On perjantai - se tärkein päiväni on. Taas tottakai jää ansaan mies tajuton.

Päähän valkean peruukin mä asetan jetsulleen. Mulle pisteitä heruukin. Taas valloituksia teen. Naisten kaarti on vihainen, kun minä vaan onnistun. Vauras mies isolihainen taas kumartuu puoleen mun."


Ei, kyseessä ei ollut suora lainaus viime viikonlopun päiväkirjamerkinnästäni vaan Ragni Malmsténin On perjantai. Henua lainatakseni kappaleesta "tulee suht ällöttävän mukava fiilis". Tätä kannattaa siis kuunnella ennen illan PopLife-kemuttelua.

Ps. Mä laihdutan sopii sit viikon muihin päiviin. Kiitos Suvi, kun toit Ragnin maailmaani.

Maailmankuva viidessä minuutissa

Minulla ei ole lainkaan visuaalista hahmottamiskykyä. Nautin silti editointiluokassa istumisesta, jolloin voin tehdä maailmasta sen näköisen, kuin itse haluan ainakin muutaman minuutin ajaksi. Viimeisimmän tekeleen ansiosta erehdyin jopa kuvittelemaan, että alan ymmärtää kuvallisen ilmaisun jujun.

Tuore Beyoncén esiintyminen muistutti kuitenkin siitä, että ehkä useamman lähärikuvituskuvan jonoon laittaminen ei ole ihan huikeinta visuaalista tykitystä. Tämä sen sijaan on.



Kaukana ovat ne ajat ku pikku-Anna katto palkintogaaloja ja sai nähä vaan ketkuttelua playbackin tahtiin.

PÄIVÄN ASU... no melkein

Tän viikon hämmentävimmät musiikkikokemukset tulivat alkuviikon shoppailureissulla.

Olin avustamassa kaveria farkkuleggareiden metsästyksessä. Päädyimme Carlingsiin, jossa innostun aina mielikuvitusshoppailemaan ruutupaitoja tulevalle poikaystävälleni. Siinä makutuomarointivuoroani venaillessa pärähti soimaan yksi biisi, joka netissä pyörineessä 30 päivän musahaasteessa menisi heittämällä kategoriaan a song that makes you happy/laugh.



Vaikka farkkuleggarit löytyivät, niin Lapin tytöt jatkoivat urheasti matkaansa vielä Turun halpisrättien mekkaan, joka KOP-Kolmionakin tunnetaan. Hiplasin Gina Tricot’ssa yhtä T-paitaa, mutta ostoskoriin päätyi sitä kalliimpi sormus. Yleensä en osta GT:stä mitään. Valikoima oli yllättävän hyvä myös musiikin puolelta. Jennie Abrahamson WTF?





”Jos me vielä H&M:lle”, jonka kassalla huomasin hyräileväni taustalla soivan kappaleen mukana. No ei siinä muuten mitään, mutta ku biisi oli just sitä Vaccinesia, jonka ehdin tossa edellisessä postauksessa haukkua. Jos ei ihan facepalm niin ainakin a slap in the face.



Lopputulos oli tuttu ja turvallinen: lähdin kaverin seuraksi, mut lähdin saatananmoisen kassin kans kotiin. Enkä vieläkään löytänyt vastausta kysymykseen, kuinka monta kukkamekkoa tarvitsen. Näköjään vielä ainakin yhden.

It's complicated

Tämän piti olla tarina siitä, kuinka lintsasin koulusta vain kuunnellakseni Rubikin Solaria kattoon tuijotellen.

Tästä tuli tarina siitä, kuinka jouduinkin juoksemaan sille ainoalle läsnäolopakolliselle tunnille tällä viikolla. Samalla ilma muuttui harmaammaksi kuin vastapäisen talon seinä ja Solarista tuli olosuhteiden uhri.

Harmaa on.

Solarista on tullut hehkutuksesta päätellen myös toisella tapaa olosuhteiden uhri. Tältä levyltä on automaattisesti odotettu paljon. Perustuvatko Solarista lausutut ylisanat siis Dada Banditsin, Data Bandits EP:n ja Laws of Gravityn luomiin ennakko-odotuksiin vai levyn sisältöön?

Toki albumi on bändin musiikillisen kasvun ja suomalaisuuden huomioon ottaen hyvä. Ei tämä himmailu ole silti henkilökohtaisella tasolla juurikaan liikuttanut. Pääsemmekin kysymyksiin, jotka ovat tuttuja punaviinilasillisten äärellä käydyiltä keittiöpsykologian tunneilta:

Pitäisikö uuden tuttavuuden olla rakkautta ensi silmäyksellä tai -kuulemalla vai paljastaa jotain uutta kerta kerralta? Kuinka kauan on hengailtava, että voi varmistua jonkun olevan Se Väärä? Milloin tykkääminen on vain pelkkää tottumista?

Toisin sanoen, olisiko tämän pitänyt kolahtaa kerralla vai olenko aikaisemmin kukoistaneen suhteemme huomioon ottaen velvollinen kuuntelemaan levyn vielä kerta toisensa jälkeen odottaen, että jossain vaiheessa lempi leimahtaisi.

Mä lähdin Stadiin

… vaihdoin maisemaa. Sittemmin lähdin Töölöstä niin kuin kuppa samaisesta lokaatiosta. Mitä jäi käteen?

Viikon aikana ehdin kerätä sanavarastooni idioottimaiselta kuulostavia ilmaisuja. Asuin Manskun lähellä ja kävin duunissa yhdessä isossa lafkassa, josta sai hyvää safkaa. Vietin aikaani röökaavien ihmisten seurassa. Kulutin viikon aikana varmaan parikin hunttia, joista osa meni seuraaviin.



Play on Nylonin kirja musiikista, etenkin naisesiintyjistä. Oikein oiva opus tällaiselle rockhistorian tunnit skipanneelle muka-musadiggarille, joka haluaa tietonsa tiiviissä muodossa. Kirja tarjoaa nopean katsauksen naispuolisiin musiikki-ikoneihin, mutta innostaa tutustumaan tuntemattomiin suuruuksiin kuten Poly Styrene tai Liz Phair. Uudet artistit puolestaan kertovat omista musiikkimieltymyksistään ja laativat mixtapeja. Myös fanit pääsevät ääneen kirjan katumuotiosiossa, joka osoittaa hyvin, miten musiikkimaku vaikuttaa tyyliinkin. Kaikin puolin tyttöapproved.



Loirin Coming Home Babya on tullut kuunneltua jo pidempään YouTubesta. Ja tulee varmaan kuunneltua vieläkin, sillä minulla ei ole vinyylisoitinta. 4+20 on uudelleenjulkaisu, jonka piti tulla Hesarin mukaan kauppoihin viime viikon perjantaina. Minä ja Mikko löysimme Stupidosta omamme jo samaisen viikon maanantaina.



Pääsin torstaina ammattimaskeeraajan käsittelyyn, toisin sanoen kadonneiden poskipäiden metsästykseen. Saalistakin saatiin, joten pitihän siitä räpsästä todistusaineistoa. Uuden bannerin kuvasta kiitos Mikolle.

Sorisori.

Lempibändien keikoilla ärsyttävät eniten ne ”fanit”, jotka seisovat suurimman osan ajasta tuoppi kourassa kaukana lavasta. Tyypit ovat kuitenkin sen verran lähellä sua, että kuulet tahtomattasikin kaikki jutut Petristä, joka vittu siis ei tota niinku tajuu tiätsä. Ja et kuinka bändi soittaa ihan paskaa musiikkia…

…siihen asti, kunnes keikan viimeisten biisien joukossa pärähtää soimaan se tietty radiosoittoa saanut hittibiisi. Sillon karpalolonkero ja juoruilu ovat öljynneet lissujen äänihuulet siihen malliin, että voi laulaa mukana. Kertsissä, ku enempää sanoja ei osata.

Aattelinki nyt etukäteen pyytää anteeks kaikilta System of a Downin faneilta. Mä tuun ehkä oleen yks edellä mainituista hc-faneista kesäkuussa, kun teinivuosien limudiskojen ykkösbiisi, Chop Suey, pärähtää soimaan Provinssissa.

PMMP = UB @ TRE

Törmäsin Paula Vesalaan, Mira Luotiin ja Kerkko Koskiseen Tampereen rautatieasemalla sunnuntai-iltana. Olisin kohtaamisesta häkeltyneenä mennyt fanityttöilemään ellen olisi hetkeä aikaisemmin ollut todistamassa näiden nerojen yhteistyötä Tampere-talolla.

Hei, kuule Suomi! –konserttikiertue yhdistää lempiasioitani: PMMP + muhkeat sovitukset + Kuopion nuorisokuoro. Mutta mikä oli päällisin puolin miellyttävän yhtälön summa?

Väliajan aikana ehdin laittaa Mansen tavoitelluimmalle poikamiehelle jo suht kyynistä, mutta ensimmäisen puoliajan tiivistävää tekstiviestiä:

Emmä tiiä missaatko mitään. Täs on vähän konsepti hukassa, ku ei tiedetä et fiilistelläänkö vai laulatetaanko yleisöä. Just ennen väliaikaa esitettiin Ilmiöitä ja Hei, kuule Suomi, jollon yleisö lähti megeen. Vaikee varmaan pitää tunnelmaa yllä tauon jälkeen. Mut onhan ne NÄTTEJÄ.











Mutta kappas vaan, Minttu sekä Ville, olin väärässä! Toisella puoliajalla alkuperäisversioille uskolliset sovitukset saivat yleisön taputtamaan kiltisti tahdissa. Keski-ikäisimpienkin pebat nousivat tuoleista viimeistään encoren aikana. Yleisö muodosti Paulan mukaan ”Suomen parhaan kuoron” laulamalla mukana hittejä Hauki, Minä suojelen sinua kaikelta ja Sinä lähdit pois.

Vaikka konsepti jäikin minulle epäselväksi, niin rahat menevät hyvään tarkoitukseen ja konsertista poistuu hyväntuulisena. Mukaan ehtii vielä Kuopiossa ja Oulussa, jos on älynnyt ostaa jo liput. Kuten koulukaverini asian ilmaisisi: VAMOS!

"Asia on hirveän yksinkertainen, yet so hard."

Oon yhtä iloinen ku naurava nakki. Sillon ei voi muodostaa järkeviä kappaleita. Sillon tehdään listoja.

- Edelliseen postaukseen tulleet biisiehdotukset muistuttivat siitä tosiseikasta, että pojat on ihan kivoiki. Ihh, kuten Suomen onomatopoeettisin musabloggari ruukaa sanoa.

- En tykkää toistaa kollegoideni sanomisia, mutta nyt on pakko. Murhemusiikiksi valikoitui nimittäin kappale, joka on pyörinyt useammassakin blogissa viime aikoina. Olen aikaisemmin haukkunut biisiä lyriikoita lukuun ottamatta turhaksi. Mut hei, saahan sitä olla väärässä?



Tätä pitää sit laulaa messis mahdollisimman suuri hymy kasvoillaan. Eikä sen pitäisi olla kauhean vaikeaa - ainakin minua alkaa automaattisesti hymyilyttää biisin kuullessani.

- Saan huomenna käsiini Neufvoinin ihka uuden ep:n. Ette pääse välttymään mielipiteeltäni siitä.

Tytöt moi

Tämä ja tämä kannustivat avautumiseen. Ja koska minä nyt satun olemaan tyttö, niin sallinette minun tyttöillä hetken.

Aina pitää olla laihempi, kauniimpi, tyylikkäämpi. Aina pitää vertailla. Aina pitää ylianalysoida. Aina pitää kuulla ne toisia kehuvat sanat, ei koskaan itseä koskevia. Aina pitää dissata muita, jotta joku näkis vain sen ihmisen huonot puolet ja keskittyis mun hyviin. Aina pitää dissata itteään, ettei joku muu vaan ehdi ensin. Aina pitää miettiä, että miten ton sais tykkään, vaikka pitäis keskittyy tykkään ite. Mä olen saatana 22 eikä mikään ole muuttunut siitä, kun olin 12.

Onneks on nää.

If you can’t dance to this, you can do nothing for me baby.

Ruissi

Ragnarin sanoin: ”Tadaa! Oon bäk! ;D”

Harvoin olen nähnyt suomalaisyleisön syövän esiintyjän kädestä sillä tavalla, kuin mitä sunnuntaina Ruisrockin viimeisinä hetkinä. Keikka muistutti nimittäin aika ajoin herätysliikkeiden ylistyskokousta. Myöhäisellä ajankohdalla ja festarisankareiden päivän aikana hankkimalla humalatilalla oli varmasti osuutta asiaan. Mutta kun nuori naislaulaja nosti Paviljonkilavalla kätensä ilmaan, ja yleisö seurasi nopeasti hänen esimerkkiään, niin hengellisen hurmostilan todellinen aiheuttaja oli selvillä: palvonnan kohteena oli Florence + the Machine.

Joku voisi sanoa, että se muija vaan huutaa ja ymmärrän täysin kyseisen mielipiteen. Mutta kun on tarpeeksi monta vuotta käynyt laulutunneilla, niin sitä huomaa ajattelevansa bussissa rääkyvästä vauvastakin, että ai, kun sen ääni kulkee niin nätisti ja puhtaasti. Sitten kun ääntään on oppinut Florencen tavoin hallitsemaan 22 ikävuoteen mennessä, niin kyllä sitä saa vähän huutaa ja etenkin huudattaa yleisöä Ruissalossa.

Jotkin niistä huutovokaaleista iskivät itkuhermoon. Itse en ole ymmärtänyt, miksi yleisö taputtaa usein (etenkin nais-) vokalistien korkeille äänille. Ihan yhtä vaikeaa – ellei jopa vaikeampaa – on saada matalan äänet soimaan kauniisti ja pitkään. Mutta kyllä se on myönnettävä, että itsekin löin käsiä yhteen Florencen korkeimmille äänitaituroinneille.

Tuon yhden päivän aikana tuli kohdattua niin paljon sellaisia ihmisiä, joiden laisia soisi olevan enemmänkin omassa elämässä. Eihän siinä voinut kuin todeta yhdessä Flon kanssa, että

Now and then it seems that life is just too much
But you've got the love I need to see me through

Faktat kehiin!

Reilun kahden vuoden jälkeen on vuorossa tämän blogin 100. postaus. Jonkinlainen saavutus kai sekin. En lähtenyt (taaskaan) keksimään mitään omaa, vaan päätin toteuttaa Tomin tontilla nähdyn 100 faktaa -haasteen. Faktoja keräillessäni varastoon kertyi useampikin postausaihe, joten tällä viikolla voidaan todistaa historiallista postaustahtia säv.san.sovissa. Mutta asiaan:

1. Oon koulussa Ivalo ja kotona Nunnu.

2. Joskus vedän paljonkin ressiä siitä, kun tämä blogi ei lähentele tarpeeksi perinteistä, analysoivaa ja objektiivista musiikkijournalismia.

3. Sitten tsekkaan Blogilistan ja totean, että joko toisiaan, Pitchforkia tai musiikkilehtiä toistavia blogeja on tässäkin maassa jo ihan tarpeeksi.

4. Sitä paitsi, inhoan yli kaiken kun musiikkia pitää ylianalysoida, kategorisoida tai tarkastella osana jotain historiallista jatkumoa noin niinku arkielämässä.

5. Nostaisinkin hengenheimolaisikseni lähinnä tonnin ja Tomin. Niillä ei oo tikku juuttunu persiisiin.

6. Ja totta kai just ne on hengenheimolaisia, kun ne kumpikin on kaltaisiani jousimiehiä.

7. Joo, uskon horoskooppeihin……………………. Mut vaan niihin luonnejuttuihin! Ne natsaa ihan liian usein.

8. Suorapuheisena Jousimies ei epäröi antaa rehellistä mielipidettä, joka voi näyttää tahdittomalta toisinaan – vaikka harvoin Jousimies on tahallisesti julma.

9. Saan puhuttua itseni ulos monesta pinteestä.

10. Haluaisin nämä linnut tatuoituna itseeni. En tiedä mihin. Enkä usko, että tämä tulee tapahtumaan.

11. No jos vaikka ihan sen takia, että tuon yhtyeen musiikki määrittää minua eniten.

12. Oon tavannu koko Incubuksen kerran ja se on yksi tähänastisen elämäni tähtihetkistä.

13. Rakastan stand upia. Nauraminen on jees.

14. André Wickström on elämäni mies.

15. Tai oikeastaan kuka tahansa sellaiset silmälasit ja tarpeeksi pituutta omistava kaksilahkeinen.

16. Tai oikeastaan kuka tahansa kaksilahkeinen…

17. Mut mietin tossa kyllä just, et pakko ehkä hankkia joku kuopiolainen ukko ihan vaan sen murteen takia.

18. Mietin kans, että pojat ei varmasti tuhlaa läheskään niin paljon aikaansa tyttöjen ajatteluun kuin mitä tytöt poikien ajatteluun.

19. Arvostelen uusia tuttavuuksia ihan liikaa sen perusteella, kuinka hyvin huumorintajumme käyvät yksiin ts. kuinka paskaa läppää he heittävät.

20. Minä heitän sitä. Paljon. Yleensä väärissä paikoissa ja väärään aikaan.

21. Tän blogin tagit ovat hyvä esimerkki tästä…

22. Oon positiivisesti hämmentyny siitä, miten Ilta-Sanomat on alkanu linkkailemaan muiden medioiden juttuihin.

23. Periaatteessa haluaisin joskus olla sellainen freelancer, joka tienaisi oikeasti ja voisi hankkia kivan pikku työhuoneen jostain keskustasta.

24. Käytännössä olen aivan liian epäjärjestelmällinen ja mukavuudenhaluinen päästäkseni siihen tilanteeseen.

25. Ja todellisuudessa päätavoitteenani on päästä YleX:lle töihin. On ollut jo ainakin kahdeksan vuoden ajan.

26. Oikeasti tahtoisin vain LAULAA laulaa LAULAA, mut taidan olla jo vähän liian vanha sellaisiin haaveisiin.

27. Enkä tiedä, mistä löytäis samanhenkisiä tyyppejä, keiden kans vois soitella menemään.

28. Olin vuoden konsalla, mutta kävin musiikin teoriatunneilla vain kerran.

29. Haaveilen asunnosta, jossa olisi korkeat huoneet, isot ikkunat ja valkoiset lautalattiat.

30. Tämän hetkisessä asunnossani on puolipaneloidut seinät, suihku, jossa just ja just mahtuu kääntymään ja sokeritoukkia.

31. Mietin vähintään kerran päivässä, miksi en voisi olla yksi niistä, jotka jotenkin mystisesti löytävät itselleen täydellisen, mutta naurettavan halvan vuokra-asunnon keskustasta.

32. Olen kesätyötön. Eka kerta sitten kesän 2003.

33. Teen vähän sosiologian ja kulttuurihistorian opintoja, mut muuten aattelin täyttää kesäni rentoilulla.

34. Oon ainut lapsi…

35. … ja kyllä, se kertoo minusta jotain.

36. Rakastan pastaruokia.

37. Karppaaminen olisi siis mahdottomuus.

38. Välillä haluaisin muuttaa Berliiniin tai Lontooseen (kuinka omaperäiset
vaihtoehdot), mutta oikeasti en varmaan uskaltaisi.



39. Mun elämässä kaikki on joo/ei tai rakastan/vihaan. Oon vasta viime aikoina alkanu ettiin välimuotoja.

40. Mut se on vähän tylsää ja aikuista.

41. Kun joku utelee ikääni, joudun joka kerta laskemaan sen erikseen. Muuten vastaisin automaattisesti 18.

42. Kiroilen kuulemma paljon. Syytän siitä lappilaisuuttani.

43. En oo koskaan tykänny salmiakista.

44. Saan kaikki parhaat ideat bussi- ja junamatkojen aikana.

45. Makea chilikastike pelastaa monta ruokaa.

46. Feta pelastaa ne loput.

47. Vaaleanpunaiset leikkopionit pelastavat monta päivää.

48. Varsinkin jos niitä ei tarvitse itse hankkia. Vink vink.

49. Jos en keksi opintojaksoilla mitään muuta juttuaihetta, niin teen jutun jostain musiikkiin tai saamelaisuuteen liittyvästä.

50. Juuri nytkin teen puheviestinnän esitelmää (pohjois)saamen kielestä…

51. En ole saamelainen, mutta olen opiskellut kieltä ykkösluokalta asti. Wannabesaamelainen siis.

52. Olen asunut 18 vuotta Ivalossa, enkä silti osaa juurikaan luistella.

53. Tai hiihtää.

54. Näin viime yönä unta siitä, että olin unohtanut mennä Plutonium 74:n keikalle. Kyrsi aika vahvasti.

55. Sillä ihan oikeella keikalla kyrsi aika vahvasti pari muijaa, jotka oli ihan naamarit ja luuli pittailusta päätellen olevansa DE:n keikalla.

56. Tänä vuonna ajattelin festaroida Flow’ssa, Ruississa, DBTL:ssä ja Ilmiössä.

57. Eli kaikissa niissä paikoissa, joissa ei tarvitse yöpyä teltassa leirintäalueella känniääliöiden keskellä.

58. Niin ja puhun mieluummin nimenomaan mukavuudenhalusta ku laiskuudesta.

59. En oikein ymmärrä niitä, jotka väittävät uskovansa Jumalaan ja silti käyvät joka viikonloppu baarissa hörppäilemässä. Practise what you preach.

60. Terv. entinen seurakuntanuori…

61. … nykyinen tekopyhä.

62. Mitähän Sturm und Drangille tapahtui?

63. Mun kanssa ei voi kommunikoida ennen päivän ekaa kahvikupposta.

64. Se ei ole suositeltavaa myöskään silloin, jos oon törkeen nälkänen tai väsynyt.

65. Tossa aattelin, että voisin ehkä just ja just olla semmosen ihmisen kanssa, joka kuuntelee musiikkia, jota en itse kuuntelis. (toisaalta, miks tekisin niin?) En sen sijaan vois olla semmosen ihmisen kanssa, joka ei sietäis sitä musiikkia, jota mä kuuntelen.

66. Guilty pleasure:



67. Ostin tänään El Perro del Marin ja Mute Mathin levyt.

68. Kirosin Levykauppa Äxän levyhyllyjä. En käsitä sitä ”järjestystä”, missä ne
levyt on.

69. Satunnaisesta ruttuturpapalvelusta huolimatta en silti ostaisi levyjäni mistään muualta.

70. Onkohan Äxässä paikkakuntakohtaiset partakiintiöt?

71. Oon sitä mieltä, että blogiarvonnat ovat aika noloja. Aattelin silti pitää semmosen tällä viikolla.

72. Koitan tässä kovasti miettiä, miten saisin rajattua sen niille ihmisille, jotka oikeasti tätä blogia lukevat.

73. Uskon, että kun suhtautuu intohimoisesti siihen, mitä tekee, niin menestyy kyllä.

74. Toivon, että voisin opiskelujeni jälkeen asua Helsingissä ja/tai Kuopiossa. Turussa ei oo kauheen rento meininki.

75. Kun missään ei oo mitään järkeä, niin kuuntelen Quintessencen Talk less, listen morea, luen Supernaiivin tai katson Amélien.

76. Älykkyysosamääräni puolittuu, kun näen jonkun pienen ja karvaisen lemmikin. Pikkukoirat toimivat aina.

77. Vaikka dissailen suurin piirtein kaikkea mikä liikkuu ja lähestyn asioita usein negaation kautta, niin olen pohjattoman optimistinen ihminen.

78. En osaa viheltää.

79. Mulla ei oo ajokorttia!

80. Tiedän silti hämmästyttäviä asioita autoista. Isä on autonkorjaaja.

81. Miksei Suomessa ole Imagen lisäksi muita mielenkiintoisia yleisaikakauslehtiä? Vaikka Veli oli miehille suunnattu, niin se oli silti minun mielestäni parasta, mitä aikakauslehdistössä on nähty.

82. Harmittaa vietävästi, kun mulla ei ole visuaalista silmää yhtään.

83. Ajattelin ensin, että tv-ohjelmien myynti jälkikäteen dvd-muodossa ei tule kannattamaan. Nyt mulla on kotona jo The Office-, Studio Julmahuvi-, Kyllä Jeeves hoitaa- ja The Mighty Boosh -kausia.

84. Venäjän lätkämaajoukkueen Tereschenko jaksaa naurattaa joka kerta. Harmi ku Morozov ei pelannu tänä vuonna.

85. Haluan onnitella sinua, joka keksit, että miksi ne naurattavat.

86. En kestä miten flegmaattiselta Christina Aguilera kuulostaa tossa sen Spotify-mainoksessa.

87. Mitä suurempia asioita uskaltaa haaveilla, sitä suurempia asioita voi myös saavuttaa.

88. Yritän tässä miettiä, et mitä mieltä olen Fanfarlosta.

89. Oon saanu rikottua jo yhden muka mitä vaan kestävän kännykän.

90. Älä pistä mua toistamaan jotain, minkä oon vasta sanonu. Se on raivostuttavaa.

91. Kolmekymppiset vaikuttaa niin seesteisiltä.

92. Teini-ikäisenä kakskymppiset vaikuttivat siisteiltä.

93. Teini-ikäiset: olette väärässä. Erittäin hyvä esimerkki tässä näin.

94. En tykkää lukea kaunokirjallisuutta. Koen tuhlaavani aikaani, jos kirja onkin huono.

95. Haluaisin opetella tunnistamaan lintuja niiden laulun perusteella.

96. Mun aamukahvi on ajoittunut kohta viikon ajan iltapäiväkahteen.

97. Haluaisin käydä tämän kesän aikana bingossa. En osaa perustella.

98. Ihmisillä on yleensä syynsä kiukutella.

99. Esim. tämän takia vanhuksia pitää kunnioittaa ja ymmärtää.

100. En kyllä keksiskään enää yhtäkään faktaa.

"i love you so much i'm eating carbs on your birthday."

Kulutan kaikki rahani naistenlehtiin ja käytän liikaa aikaa elämästäni muotiblogien lukemiseen. Leffavuokraamossa tulee nykyään valittua se aivoton romanttinen komedia ja keskittyminen riittää just ja just tosi-tv-ohjelmien kattomiseen. Hömppäily on saavuttanut nyt kuitenkin aivan uuden asteen.

Olen alkanut seurata The Hillsiä. Ei – olen jäänyt koukkuun.

Yksi jakso ei riitä vaan niitä pitää katsoa monta peräkkäin. Samaan aikaan on ehdottomasti lakattava kynsiä. Onneksi jaksoja ei ole enää monta jäljellä. Saattaisin muuten huolestua viimeisten aivosolujeni puolesta. Sarjassa kuultavan harmittoman pop-musiikin innoittamana alkaisin varmaan kuunnella NRJ:tä.

Kuinka tämä liittyy mihinkään mitenkään?

Voisin niin kuvitella viimeisimmän popitukseni kohteen sarjan taustalle. Se soisi jakson lopussa, kun se kiva poika ei tykkäiskään siit toisesta biatchista vaan tunnustais rakkauttaan jollekin niistä suoristusrautansa kanssa nukkuvista pääblondeista. He eläisivät onnellisina elämänsä loppuun asti parin jakson verran. Aurinko paistais ja trallallaa.



James on kiertäny Suomea viimesen viikon aikana. Vielä tänään ehtii messiin Turun Klubilla. Ellen leikkis aikuista tenttikirjani kanssa, niin menisin itsekin.

Baa ba ba baa vs. Laa la la laa

(0:16)



(2:54)

Tytöt on parhaita

Kuluneen talven olen kuunnellut osapuilleen pelkästään mimmimusaa. Se on saanut miettimään: miksi kukaan missään olosuhteissa ylipäätään jaksaa kiinnostua miesten tekemästä musiikista? Naiset kun sattuu a) olemaan paljon paljon hauskempia ja kekseliäämpiä ja b) näyttämään paremmilta.

Musiikkimaailman maskuliinisuuteen herääminen on ottanut tovinsa. Olen kyllä ollut vuosia tietoinen ja ärtynyt ja kyynelissä siitä urposta tosiseikasta, että suurin osa soittajista, tuottajista, levy-yhtiön tyypeistä, kriitikoista, keikkajärjestäjistä jne. on miehiä. Ei kumminkaan auta itku markkinoilla, jos asialle ei tee mitään. Siksipä ryhdyinkin syksyllä tuumasta toimeen ja jätin feministisessä itsesäälissä rypemisen sikseen.

Aloin boikotoida parrakas mies ja kitara -yhdistelmää. Tartuin rumpukapuloihin. Pläräsin Googlea hakusanapötköillä kuten ”new wave + girl band”. Metsästin levykaupoista mimmimusiikkihistorian häikäiseviä helmiä...

... Kuten:

Prosessin alkuunsaanti oli hankalaa. Naismusiikki on, vaikkakin fantastista, myös kiven alla. Ja koska en tiennyt aiheesta etukäteen juuri mitään, lähtöruudussa vallitsi ns. ”tyhjästä on paha nyhjästä” -tilanne.

Mutta hups! Sitten kun homma lähti käyntiin, sille ei näkynyt loppua. Bändi johti toiseen ja biisi seuraavaan. Kaikki alkoi brittiläisestä punkbändistä The Slitsistä. En nyt suoranaisesti halua väittää, että esim. Clash olisi surkein mahdollinen yhtye, mutta ei ole mitään perusteltua syytä sille, että se on nostettu korkeammalle jalustalle kuin Slitsin tytöt.

Tänään sitten löysin ranskalaisen new wave -sekopään Lizzy Mercier Descloux’n. Tää menee koko ajan niin sairaan paljon paremmaksi, ettei parrakkaat miehet kitaroineen tule liittymään mun elämääni vuosiin. Paitsi kun roudaan niitten tekemät uikelluslevyt kirppikselle.

Tiiätteks?

Joskus haaveilen elosta romanttisessa indiekomediassa.

Sellaisesta, jossa tytöt on hupsuja ja pukeutuvat mekkoihin. Pojat ovat vähän hukassa ja pukeutuvat ruudullisiin kauluspaitoihin tai bändisellaisiin.

Kun päähenkilöt kohtaavat, taustalla soisi jotain kivaa kitaravetoista nössöpoppia, niinku nyt vaikka Kings of Conveniencea. Ei kuitenkaan mitään raivostuttavan pikkusievää, niin kuin SMG:n Casablanca. Kummatkin päähenkilöistä ovat niin onnettomia omassa nysväilyssään, etteivät saa mitään aikaiseksi. Voi heitä.

Se olisi elämää, jossa ei käydä syömässä vaan piknikillä tai brunssilla. Ei olisi vaivaannuttavia hiljaisuuksia, pelkästään nokkelaa dialogia. Tai vaihtoehtoisesti sellaisia maailmaa syleileviä, telepaattisia hiljaisuuksia.

Joskus elämän toivoisi olevan romanttista indiekomediaa, kun itse sattuu oikeasti olemaan sellainen irrationaalinen ja höpsö tyttö ja maailma on joskus aivan liian tyhmä ja rationaalinen.