Sielunsiskot ja -veljet

Hyvä soul ja kauniit sielut. Siinäpä viimeaikaiset intressini kiteytettynä.

Ensimmäistä voin tarjoilla teille levyn verran täältä.

Toiset teidän pitää löytää itse.

Tehosoitossa

Olin edennyt Elle Varnerin Perfectly Imperfect -debyyttialbumin kuuntelussa levyn loppupuolelle. Stop the Clock on levyn kahdeksas kappale. Ensikohtaamisemme meni suurin piirtein näin:

If you're looking for me I'm the stupid girl
With a joyless smile in her own sad world

Lässynlää. Ollaanpa sitä niin tunteellista et-TÄH. Miksi levyille pitää tunkea näitä biisejä, jotka eivät ole uskalla olla kunnolla slovareita? Kanavoisivat nyt sitä sisäistä Houstoniansa sitte.

Walking nowhere all alone without a sense of time
On a cold dark street on a cold dark night, sayin'

This will be the last time
Through with lettin' you keep me on the sideline

Tässä on sit tää kohta, jolla kosiskellaan radiosoittoa. Sama saundi on joka toisessa jenkkilän hittibiisissä.

They say insanity is doing all the same things
And thinking that you're gonna get a different ending

'Cause I've been 

waiting in the storm for you

EISSSAAAHELLLJJUMALLLHUHHUH.  

Ne stemmat. Ne torvet. Kantsii kuunnella loppuun. Kantsii kuunnella koko levykin esmes täältä.

Äänenlaatu, osa 4: Anna Puu

Kuva: Maikkari

Vuonna 2008 se oli lähempänä kuin koskaan.

Seisoin Kuopion torin laidalla ja odotin bussia saapuvaksi. Kesätyöni Puijonlaakson R-Kioskilla veteli viimeisiään. Tuskin maltoin odottaa, vierailisiko vakkarikaljavaras viihdykkeenäni tänäänkin.

Samaan aikaan Kuopion Musiikkitalolla aloiteltiin Idolsin koelauluja.

Minulla ei ollut hirveästi menetettävää. Käynnistymässä oli jo kolmas välivuosi, joten mikä tahansa muutos olisi hyvästä. Aikaisempien Idols-kausien viisastuttamana olin valkannut potentiaaliset koelaulubiisit jo valmiiksi. Enkä minä nyt ihan sysispaska laulaja ollut.

Soitin äidille. Hyppäsin bussiin.

Onneksi yksi toinen Anna vei suunnitelmansa loppuun saakka. Puustjärven tie Idolsiin mutkitteli 26 vuoden aikana muun muassa Outokummun, Chilen ja Turun läpi. Lopullinen osallistumispäätös oli yhdestä oivalluksesta kiinni:

Jos on joku asia, mitä haluaa tosi kovasti, kannattaa sanoa se ääneen. Vaikka sitä ei muistaiskaan, niin toiveilla on mahdollisuus tulla toteen, jos ne vaan uskaltaa sanoa tai kirjottaa paperille.

Kelle kaimani kertoi haaveestaan? Se selviää Äänenlaatu-sarjan neljännessä osassa tänään klo 14.00 Radio Helsingin taajuuksilla tai nettiradiossa. Kuuntele sen jälkeen vielä Annan liikuttavan kaunis biisi Kuka sut muka huolisi?, joka löytyy viisi Emma-ehdokkuutta rohmunneelta Antaudun-albumilta.

Ps. Äänenlaadun aikaisemmat osat voit kuunnella podcasteina täältä!

Toisen roska, toisen aarre

Oli mulla luonnosteltuna jotain kierrättämisen ajoittaisesta haasteellisuudesta (etenkin parhaat päivänsä nähneiden tyynyjen ja peittojen kohtalo mietityttää) ja siitä, miten ainakin eräät versioijat ovat todenneet, että käyttökelpoista kamaa ei sovi heittää menemään.

Mut pää on niin täynnä räkää, että poltin aasinsillat.

Äänenlaatu, osa 3: Samae Koskinen

Lähestyn haastattelutilanteita harvoin puhtaasti toimittajan roolissa. Minä tenttaan - sinä vastaat -asetelma on hemmetin vieras. Mieluummin juttelen hieman aiheen vierestäkin ja annan samalla itsestäni jotain.

"Mutta Anna!" sinä sanot. "Eihän toimittajan tehtävänä ole jutella mukavia ihmisten kanssa. Kriittisyys! Objektiivisuus! Kovat uutiset! Naminamivastarinta!"

Totta tuokin. Lähestymistapaani ei voi soveltaa kaikkeen toimitustyöhön. Esimerkiksi kiivastahtisessa päivittäisuutisoinnissa toiminnallani ei todennäköisesti saataisi mitään aikaseksi. Minä sen sijaan voin toimia näin, koska teen nykyään lähinnä pidempiä, henkilövetoisia juttuja.

Eikä taktiikkani edes pure joka kerta. Mutta silloin kun se puree, 45 minuutin haastattelu voi venyä reilun parin tunnin juttutuokioksi, jonka aikana kelataan laiffii, kuunnellaan tulevaa levyä ja pistetään neiti toimittajan urasuunnitelmat uusiksi. Noin niinku muun muassa.

Ja itse asiasta, laulamisesta, saadaan aikaiseksi noin tunnin pituinen monologi. Osa Samaen avautumisesta on kuultavissa tänään  Radio Helsingissä klo 14.00 Äänenlaatu-sarjan kolmannessa osassa.

Äänenlaatu, osa 1: Artturi Taira

Kun haastattelen laulaja-lauluntekijöitä, työn alla olevan jutun aihe on oikeastaan se ja sama. Päädyn joka kerta esittämään yhden tietyn kysymyksen:

Milloin biisi on valmis?

Juttutuokioilla on tapana venyä entisestään, kun otan puheeksi heidän työnsä näkyvämmän aspektin, laulamisen.

Milloin sä tajusit osaavas laulaa? 
Onko sun laulusaundi vaikuttanut jotenkin siihen, millaista musiikkia aloit tehdä? 
Keneltä sä haluaisit kuulostaa?
Mitä sä haluaisit vielä oppia tekeen sun äänellä?

Venyneet haastattelut jalostuivat parin vuoden aikana opinnäytetyöni aiheeksi ja juttusarjaksi Radio Helsinkiin. Laulamiseen ja äänenkäyttöön keskittyvä Äänenlaatu-sarja starttaa tänään klo 14.00 ja taajuudelle voit virittäytyä ainakin täällä.

Vastauksia etsitään kuuden suomalaislaulajan voimin aina tiistaisin. Urakan aloittaa tämä mies.

Ja löytyi Artturilta vastaus siihen ensimmäiseenkin ikuisuuskysymykseen:

Silloin, kun Fullsteamilta soitetaan, että levy pitäis lähettää masteroitavaksi.

Anna ja Vesa-Matti Loiri menivät karaokeen...

Otsikko, kuten niin moni muukin asia elämässäni, kuulostaa vitsin aloitukselta. Se on kuitenkin totisinta totta.

Täysi-ikäisyyden saavuttaneella nuorella ei ollut hirveästi illanviettomahdollisuuksia Ivalossa viitisen vuotta sitten. Tuoreimpia hittejä oli turha odottaa kuulevansa baarissa, ellei halunnut matkustaa 30 kilometrin päähän Saariselän turistidiskoihin. Nekin palvelivat vain hiihtosesongin aikaan.

Paikallisia vaihtoehtoja oli kaksi, joista kummassakin laulettiin karaokea. Toisessa – kutsutaan paikkaa nyt vaikkapa Kultahipuksi – ehkä hieman enemmän.

Minä en ymmärtänyt kyseistä taiteenlajia. En kuulunut siihen joukkoon, joka hassuttelee laulamalla päin helvettiä antaumuksella Aikuista naista tai Volgaa. En halunnut myöskään identifioitua oman kylän karaokekuninkaallisiin, jotka saattoivat ylitulkita vetää koko listan läpi unissaankin.

Mutta sinä iltana velvollisuudentunto, jota ystävyydeksikin kutsutaan, ajoi minut tarttumaan tahmeaan biisikansioon.

– Lauletaanko?
– Emmää... (juo kuivaa omenasiideriä, joka olisi vasta myöhempinä aikuisvuosina vaihtuva oluen ja valkoviinin kautta punaviiniksi)
– No lauletaan nyt! Kahestaan!

Ah. Toverini oli lausunut taikasanan, joka hälventäisi kaiken menneen ja tulevan karaokehäpeän mennessään. Me pystyisimme mihin vaan - kahestaan.

Siiderin ja tyttöenergian humalluttamina yliarvioimme taitomme totaalisesti. Kiikutimme karaokeisännälle lapun, johon oli rustattu "Destiny's Child - Say My Name". Olimme esiintyneet peruskoulun juhlissa rasittavuuteen asti, joten työnjako oli selvillä jo ennen kuin saimme mikit käteemme: kaveri vetää ekan säkeistön, minä toisen, kertsit vedetään yhdessä ja c-osaa kattellaan sitten kun se tulee.

Mihin emme osanneet valmistautua oli kuitenkin se, että kesken performanssimme paikalle saapuu tulkitsijoista suurin ja mahtavin eli Vesa-Matti Loiri. Vesku kulki baaritiskin kautta entouragensa saattelemana suoraan nokkamme eteen iltaa istumaan. Että yeah-yeah-yeah-yea-yeah siinä sitten vaan.

Valitettavasti minulla ei ole tarjoilla teille sen kummempaa loppuhuipennusta. Ivalossa ei kerrota legendaa siitä kerrasta, kun Vesku nappasi takataskustaan poikkihuilun ja miten huilusoolon lopuksi koko Kultahippu ei vain sanonut vaan huusi meidän nimiämme täydellisissä stemmoissa.

Mutta kyllä kohtaamisestamme yhden löyhän ja ylipitkän aasinsillan väänsi Tomin vinkkaamaan remixiin tuosta modernista klassikosta.