Minua on pelottanut, kun en ole keksinyt mitään sanottavaa Neufvoinin Fake Musket EP:stä. Mukavuudenhaluni on kai levinnyt jo musiikin puolelle: tykkään enemmän helposti lähestyttävästä Robokopista kuin Fake Musketista, jossa on menty mielestäni ennemmin sovitusten kuin koukuttavien melodioiden ehdoilla.
Pääasia, että muut turkulaiset ovat kanssani eri mieltä. Viime perjantaina Kukaan oli kerääntynyt enemmän porukkaa kuin Robokopin aikaiselle Dynamon keikalle. Tungosta oli myös lavalla, kun Kuopion poijjaat yrittivät mahtua esiintymään kaikkine instrumentteineen. Tilan puute taisi vaikuttaa niin yhtyeen kuin muutenkin nihkeän turkulaisyleisön energisyyteen.
Mutta kyllähän ne uudet biisit pääsivät paremmin oikeuksiinsa livenä kuin Macbookini uumenista.
Neufvoin keikalla, sinä katsomassa:
21.1.2011 Doris, Tampere
26.1.2011 Henry's Pub, tuo Kuopion helmi
29.1.2011 Korjaamo, Helsinki
28.4.2011 Torvi, Lahti
Annetaan aikakoneemme viedä meidät takaisin kesään ja Brittein saarille. Kone parkkeeraa osoitteeseen Dray Walk, Old Truman Brewery, 91 Brick Lane, London. Siellä näyttää suurin piirtein tältä.
Ja kuulostaa tältä.
Olemme saapuneet kohteeseen, jonka olemassaolosta en olisi tietänyt ilman arvoisan kollegani apua. Olen nimittäin sillä tavalla rajoittunut ihminen, että keskitän (netti)ostokseni kotimaisiin levylafkoihin. Mutta olen hyvin onnellinen, että tutustumiseni Rough Tradeen tapahtui juuri tällä tavalla eikä klikkaamalla.
Best Coastin debyytti julkaistiin reissuni aikana, joten levy oli näyttävässä spessumarkkinoinnissa. Bändi olisi ollut keikalla ihan majapaikkani vieressä. Kauheena yllärinä tuli, että oli sold out...
Liikkeessä oli oikeastaan kaikki, mitä musanörde voi toivoa: helvetisti levyjä loogisesti hyllytettynä, asiantunteva ja palveleva henkilökunta, levyjä laavailevia narupersepoikia, mutta ennen kaikkea tilaa. Levyjä lääppiessään ei tarvinnut pelätä, että kangaskassillaan tiputtaa koko takana olevan levyrivistön lattialle.
Sit siellä oli tietty tämmöset perus levykauppajutut kuin...
valokuva-automaatti...
ja kahvila...
jonka herkut tarjoillaan Iittalan astioista. Ihan niinku ois kotiin tullut.
Yksi koulukaveri matkaa tällä hetkellä Jamaikalla. Toinen kiertää Aasiaa. Minä sen sijaan… mä lähden Stadiin, vaihdan maisemaa. Hankin Töölöstä yksiön, jossa asustan seuraavat kaksi viikkoa.
Vietin kämpässä jo yhden yön, jonka aikana näin enemmän unia kuin viimeisen puolen vuoden aikana yhteensä. Tietenkin niissä unissa eräs rutisti lämpimästi. Toisessa unessa olin luokkaretkellä Thaimaassa ja kadotin luokkatoverini jo lentokentällä. Että haistahan paska, alitajunta.
Koska kämpässä ei ole telkkaria eikä varmaan nettiäkään, niin ajattelin pääasiallisesti tuijotella kattoon ja kuunnella musiikkia. Ainakin tätä.
Mutta kerran sitä tässä vaan eletään, kerran sitä tässä vaan eletään.
Jotta viime vuosi tulisi pistettyä tiukasti pakettiin, niin on pakko palata postausaiheisiin, jotka jäivät syystä tai toisesta toteuttamatta. Matkataas vielä hetkeksi kauas menneisyyteen, aina vuoteen 2010.
Olen nykyään viikonloppuhelsinkiläinen, pendelöijien kruunaamaton kuningatar. Stadilaisten ystävieni mielestä todenmukaisempi titteli olisi varmaan pendeloinen - sen verran olen heidän majatalopalveluitaan käyttänyt.
Majataloissa on bed ja breakfast sekä erilaisia viihdytysvaihtoehtoja. Istumatyö on kuitenkin niin mukaansatempaavaa, että päädyn töiden jälkeen yleensä istumaan vähän lisää. Tällä kertaa kuitenkin sohvalla telkkarin edessä.
Viime viikonloppuna istuin sohvalla Töölössä. Kanavasurffailuni pysäytti FST:n Ola Salo -dokkari, jota aloin ihmeen kaupalla töllöttää. Minä en nimittäin ole koskaan pitänyt The Arkia oikein minään. Olakin on ollut silmissäni pelkkä riemunkirjava positiivisuuden lähettiläs.
Dokkarin jälkeen aloin itse asiassa perehtyä yhtyeeseen tarkemmin. Ja rakastuin Olaan, joka onkin vain roolinsa vanki. Aren’t we all, aren’t we all.
Sulla on vielä kolme päivää aikaa tsekata dokkari täältä.
Pari päivää sitten Ivalon kirjaston musiikkiosastolta saattoi bongata Spotify-vieroitusoireista kärsivän nuoren naisen. Nainen, joka Annanakin tunnetaan, oli hetkeä aikaisemmin saanut perusteltua itselleen, kuinka on ihan fine kävellä pari kilsaa 20 asteen pakkasessa.
Eivätkä joulun ihmeet tähän lopu: Samaisesta kirjastosta löytää valtavan määrän saamenkielisiä levyjä luokasta 78.8917, populaarimusiikki. Ja ne on ihan oikeasti pop-musiikkia eivätkä mitään vaikeasti lähestyttävää kilkettä ja kalketta.
Yksi mukaan tarttuneista levyistä on Niko Valkeapään Birrat Birra, joka sisältää täydellistä musiikkia joululauluähkyisille. Levyllä rajuinta on ajoittainen särökitara eikä sanomaan tarvitse keskittyä, kun (sinänsä loistavia) saamenkielisiä sanoituksia ei kuitenkaan ymmärrä.
Pehmeät perkussiot, Valkeapään matala ääni ja akustinen soitanta vievät ajatukset jonnekin Ismo Alangon ja Quintessencen välimaastoon. Mutta ällös huoli, elektrorunkkari - levyllä ja miehen aiemmassa tuotannossa on myös matskua, joka muistuttaa enemmän Pantha du Princeä kuin edellä mainittuja.
Kolme vuotta sitten ukkini vietti jouluaan terveyskeskuksen vuodeosastolla. Yleensä vierailut sisälsivät muistelua nuoruusvuosilta ja päivän tapahtumien kertaamista. Kerran ukki oli kuitenkin äitynyt lauleskelemaan tyttärensä (eli kummitätini) kanssa.
Muutamaa päivää myöhemmin ukki kuoli.
Voi olla, että alitajuntani on pistänyt jo reippaasti omiaan tähän muistoon. Tapaus tulee silti mieleen joka kerta, kun joulukirkossa lauletaan
Maailman kautta kuljemme laulain taivasta kohti matka vie.
Katsoin Rock-Suomen Kotipojat-jakson ja totesin, että suomalainen hip hop pelasti minut paskalta musiikilta. Paradoksi? Selitänpä.
Fintelligens, Avain, Seremoniamestari. Kaikki kuuntelivat vuosituhannen vaihteessa suomenkielistä hip hopia. Kaikilla tarkoitan tässä tapauksessa välitöntä lähipiiriäni, joka muodostui tuolloin kaltaisistani tuppukylän varhaisteini-ikäisistä kiusankappaleista.
Varhaisteini-ikäiset kiusankappaleet haluavat erottautua muista varhaisteini-ikäisistä kiusankappaleista olematta kuitenkaan liian erilaisia. Minun tapauksessani se tarkoitti sitä, että aloin tilata netistä suomalaisia hip hop -levyjä, joiden esittäjistä minulla ei ollut oikeastaan mitään käsitystä.
Rockin da Northin (...) lisäksi ostoskoriin päätyi Don Johnson Big Bandin omakustanne, jonka ansiosta perehdyin edelleen Quintessenceen. Jokin Emman haastattelukommentti pakotti perehtymään Erykah Baduun. Ensimmäinen todistamani kunnon livekokemus oli Tulenkantajien keikka Ivalon työväentalolla, joten kohtaloni oli oikeastaan sinetöity. Minä olin musanörde.
Sittemmin Tulenkantajat ovat hajonneet, DJBB on päätynyt listakärkeen ja meikäläisen genremieltymykset siirtyneet toisaalle. Mutta yksi asia on ilmeisen pysyvää: suomi hip hopista syntynyt intohimoni graafikkolasipäisiin miehiin. MattiP never forget.
