Here kitty kitty

Cute overload.

Likanen temppu käyttää kissa(npentu)a musiikkivideon pääroolissa tai oikeastaan missä vaan - esim. Best Coastin promokuvissa vilahdellut oranssi katti vaikutti todennäköisesti eniten ostopäätökseeni levykaupassa. Toisaalta, en tiedä auttaako kissakortin pelaaminen Magenta Skycoden tapauksessa, kun huomaan lähinnä awwittelevani enkä kuuntele itse biisiä.

Onneksi pääsen pian kissavahdiksi pariksi viikoksi. Sen jälkeen voi taas haudata kissanhankkimishaaveet vähäksi aikaa.

Field Day 1/2

Jotain on mennyt pieleen, kun huomaan miettiväni enemmän sitä, mitä laitan päälleni Flow'hun kuin sitä, mitä bändejä siellä tsekkailisin. Syytän näkövinkkeliongelmastani viime lauantain tyylikkäitä ihmisiä pursuillutta Field Dayta, jonka sisältö- ja muotoseikkoja voi verrata ensi viikonlopun Suvilahti-sessioihin.

Perusasiat ensin: Field Day on Itä-Lontoon Victoria Parkissa järjestettävä yhden päivän festivaali, josta nautittiin tänä vuonna neljättä kertaa. Flow on itäisessä Helsingissä järjestettävä kolmen päivän festivaali, joka järjestetään tänä vuonna seitsemättä kertaa. Suvilahdessa tapahtumaa on järjestetty vuodesta 2006. Field Dayta on aikaisempina vuosina kritisoitu pitkien vessa- ja anniskelualuejonojen kohtuuttomuudesta ja festaritelttojen koon sekä äänentoiston riittämättömyydestä. Flow’ta.. no, kuulostaako tutulta?

Flow’hun saa yhden päivän lipun halvimmillaan 58 eurolla. Field Dayn lippu kustansi 33 puntaa eli noin 41,25 euroa. Sillä hinnalla pääsi katsastamaan Jokerin ja Cariboun, jotka saapuvat myös Suvilahteen. Lisäksi festeille oli kiinnitetty mm. viime vuoden Flow’ssa vieraillut Hypnotic Brass Ensemble, Lightspeed Champion, kotomaassaan hehkutettu Chapel Club, Memory Tapes, Moderat, Turku Modernin skipannut Tensnake, Pantha Du Prince ja Toro y Moi. Ja tietenkin päivän päättänyt headliner, Phoenix.

Ensi kosketukseni Field Dayhin oli edellä mainitsemani jonotus. Ohjeistuksien puute ja jonotus. Kun olimme vihdoinkin (väärin päin käännetystä tienviitasta huolimatta) löytäneet itse Victoria Parkiin, niin sitten pitikin arpoa, että mistä sisäänkäynnistä pääsisimme festarialueelle. Jumputus ja edessä siintävät jonot toimivat onneksi hyvinä vihjeinä…



Jonotuksesta on mielestäni muuten turha lähteä purnaamaan. Sitä on festareilla aina. Briteissä se oli vain pahemman hajuista.

Field Dayn pääesiintyjät olivat Eat Your Own Earsin ulkoilmalavalla. Muut bändit ja DJ:t oli ripoteltu viiteen telttaan, joista esimerkiksi Bloggers Delight oli selvästi liian pieni. Telttoihin eksyi – valmiiseen maailmaan tottunut musabloggari olisi toivonut jälleen jonkin sortin ohjeistuksia/karttoja lavojen välille.







Tilaa nimittäin oli toisin kuin täyteen ahdetussa Suvilahdessa. Alueelta ei voinut poistua festarin aikana (olettaen että halusi vielä palatakin hehheh), mutta eipä tuo ollut tarpeenkaan. Lukuisista ruokakojuista sai kohtuuhintaista ja ennen kaikkea hyvää sapuskaa, jota pystyi nauttimaan puiden varjossa. Chillailu oli sallittua eikä silloin(kaan) joutunut kenenkään jalkoihin.



Ens kerralla sitten siitä itse musiikista. Jätän teille kuitenkin pienen makupalan siitä, mitä on luvassa.


”Ehkä mä voin kompensoida näitä paskoja kuvia ottamalla videomatskuu… eiku.”

Ilmiö 2010

Heinäkuun loppupuolella koin kaksi hyvin erilaista kaupunkifestaria kahdessa hyvin erilaisessa kaupungissa. Vaikka heinäkuun 24. päivä Turun Uittamolla järjestetty Ilmiö ei ole enää ihan tuoreimmassa muistissa, niin siitä on silti loogisinta aloittaa.



Ilmiö poikkeaa muista kaupunkifestareista ainakin sijainnillaan: tapahtuma järjestetään neljän kilometrin päässä Turun keskustasta, Uittamon tanssipaviljongin ympäristössä. 20 euroa maksavalla lipulla (ennakkoon 16e) pääsi nauttimaan kymmenistä esiintyjistä luonnon helmassa. Alueelta voi mennä piipahtamaan kotona ja ranneketta vilauttamalla pääsee takaisin. Juomapolitiikka toimii – omat juomat saa jättää narikkaan (ja kun alueelta saa poistua miten haluaa… you do the math), kaljajonot olivat olemattomat ja virvokkeensa sai nauttia vaikkapa ihan lavan edessä.



Oman festaripäiväni aloitti Laineen Kasperi. Jätkä sai tämän porvarin melkein kääntymään vasuriksi ja piti otteessaan heti ekasta biisistä lähtien. Tästä sai kiittää räppärin Palava Kaupunki -taustakööriä, joka aukaisi jumissa olleen yläkropan paremmin kuin aiemmat epätoivoiset venyttely-yritykset. Siihen ei näköjään tarvita muuta kuin tarpeeksi lujaa potkiva basari.

Laineen Kasperin aiheuttama kestohymy naamalla oli hyvä siirtyä sisätiloihin Liekin keikalle. En ensin tajunnut keikan alkavan, kun keskityin miettimään, kuka bändin kanssa lavalle noussut vieras mies oikein oli. Jansku oli nimittäin kokenut aikamoisen muodonmuutoksen. Mutta niin oli Liekki muutenkin – uusi matsku kuulosti sen verran hyvältä, että olen valmis antamaan Kalliot Leikkaan ja Hyönteisen anteeksi. Keikan aikana kirjoitin kännykkääni ”Liekki on tullut takaisin :’)”



Meneekö liian positiiviseksi? Ei hätää! Seuraavaksi oli nimittäin vuorossa Kap Kap, jonka voin lisätä välteltävien surinalivebändien listaan. Koko keikka oli (ystävääni lainaten) tasapaksua tuuttausta. Jokaisessa biisissä junnasi yksi koukku, jota ei oltu kehitelty eteenpäin. Tuollaisten biisien jälkeen sitä huomaa ajattelevansa ”Fuuuu-, mäki voin perustaa bändin”. Kaikki se aika mikä menee Kap Kapin kuunteluun, voi käyttää minkä tahansa instrumentin opetteluun ja tehdä sen jälkeen parempaa älämölöä.


Pakko tosin mainita, että Kap Kap kuulosti levyltä paljon paremmalta. Live ei vaan oikein toiminut



Viime vuoteen verrattuna Ilmiö on kasvanut selvästi yleisö- ja esiintyjämääriltään. Suurin pelkoni onkin, että se jatkaa kasvamistaan à la Flow. Siinä vaiheessa festarin ainutlaatuinen sijainti ei enää toimi tapahtuman puolesta vaan sitä vastaan.

Kuvat: Mikko Kauppinen

Soittolistaa

Missä olet, Michael Cera?

Anything-a with a swing-a to an "I Love you-a"

Ukkoskuurot ovat kiertäneet Turun kaukaa toistaiseksi. Silti on ollut semmonen nihkeä ja muhiva ilma. Nihkeydet ovat yllättäneet minut tänään muutenkin, mutta olen jättänyt ne omaan arvoonsa seuraavan videon voimin.



Etenkin kohdasta 3:06 alkava laulutunti tuo mieleen omat klasarilaulutunnit, jotka olivat… no, video kertoo kaiken. Tuskaa. Onneksi rytmimusiikki pelasti minut Vaccailta.

Miksi rytmimusiikiksi muuten lasketaan lähestulkoon kaikki muu kuin klassinen musiikki? Kyllähän siinäkin on rytmiä! Tämän osoitti varsin hyvin Belle and Sebastianin kitaravetoinen Finlandia-cover Ruisrockissa, joka a) ei valitettavasti löydy YouTubesta ja b) muodostui henkilökohtaiseksi kohokohdaksi ko. keikalla.

Tuotekehittelyä

Kävin musiikkiseikkailulla naapurikorttelissa. Samaisessa huoneistossa olen jo aiemmin menettänyt Ariel Pink’s Haunted Graffiti -neitsyyteni. Se vietiin väkisin. Nyt olen osa kansainvälistä hipster gang bangia :(

Totesimme, että Reminiscences kuuluisi taustamusiikiksi videopeliin, jossa seikkailee ruutupaitainen ja viiksekäs skeneilijä. Tavoitteena on päästä Flow-festareille. Tasohyppelyssä kerätään Antti Asplundin ristejä ja imagolaseja. Pomppimista vaikeuttavat liian tiukat pillifarkut, mutta lisävoimia saa nappaamalla erikoisoluen tai -siiderin.



Pelin viimeisenä esteenä on Lauri Tähkä, joka yrittää houkutella RMJ:hin.

Ruissi

Ragnarin sanoin: ”Tadaa! Oon bäk! ;D”

Harvoin olen nähnyt suomalaisyleisön syövän esiintyjän kädestä sillä tavalla, kuin mitä sunnuntaina Ruisrockin viimeisinä hetkinä. Keikka muistutti nimittäin aika ajoin herätysliikkeiden ylistyskokousta. Myöhäisellä ajankohdalla ja festarisankareiden päivän aikana hankkimalla humalatilalla oli varmasti osuutta asiaan. Mutta kun nuori naislaulaja nosti Paviljonkilavalla kätensä ilmaan, ja yleisö seurasi nopeasti hänen esimerkkiään, niin hengellisen hurmostilan todellinen aiheuttaja oli selvillä: palvonnan kohteena oli Florence + the Machine.

Joku voisi sanoa, että se muija vaan huutaa ja ymmärrän täysin kyseisen mielipiteen. Mutta kun on tarpeeksi monta vuotta käynyt laulutunneilla, niin sitä huomaa ajattelevansa bussissa rääkyvästä vauvastakin, että ai, kun sen ääni kulkee niin nätisti ja puhtaasti. Sitten kun ääntään on oppinut Florencen tavoin hallitsemaan 22 ikävuoteen mennessä, niin kyllä sitä saa vähän huutaa ja etenkin huudattaa yleisöä Ruissalossa.

Jotkin niistä huutovokaaleista iskivät itkuhermoon. Itse en ole ymmärtänyt, miksi yleisö taputtaa usein (etenkin nais-) vokalistien korkeille äänille. Ihan yhtä vaikeaa – ellei jopa vaikeampaa – on saada matalan äänet soimaan kauniisti ja pitkään. Mutta kyllä se on myönnettävä, että itsekin löin käsiä yhteen Florencen korkeimmille äänitaituroinneille.

Tuon yhden päivän aikana tuli kohdattua niin paljon sellaisia ihmisiä, joiden laisia soisi olevan enemmänkin omassa elämässä. Eihän siinä voinut kuin todeta yhdessä Flon kanssa, että

Now and then it seems that life is just too much
But you've got the love I need to see me through