Lovesong

Olen kuunnellut The Curea just sen verran, että voin sanoa jonku bändin kuulostavan The Curelta. Olen kuunnellut yhtyettä myös sen verran, että tiedän tämän olevan väärin.



Lovesong on aika simppeli ja Adelella riittäis ääntä tekemään coverista mielenkiintoisen. Mutta kun tämä ei ole niitä kappaleita, jotka olis tehty omien palkeiden esittelyyn. Jos välttämättä haluaa lähteä coveroimaan kappaletta, joka on jo lähtökohtasesti suurempi kuin mitkään palkeet, niin se pitäisi suorittaa kappaleen ehdoilla. Nyt jäljelle jää vaan avuton Radio Aalto -lobotomiaversio.

Ja muistin virkistämiseksi se alkuperäinen.



Ps. Tästäkin olisit ollut tietoinen jo reilu viikko sitten, jos tykkäisit sävsansovista Facebookissa. Tuu sinne lätiseen!

Pariisin Kevät... eiku Liekki... eiku Samae Koskinen!

Muistan, kun kuulin Pariisin Kevään Samoilla Raiteilla -biisin ensimmäisen kerran. Ajelimme Mikon kanssa Kuopion Niiralassa. Arvuuttelin oliko kyseessä Samae Koskinen vai Olavi Uusivirta.



Nyt roolit ja lavasteet ovat vaihtuneet. Neljän vuoden, 350:n fyysisen ja aika monen henkisen kilometrin jälkeen istuin samassa seurassa Tuusulassa, kun radiosta pärähti soimaan jotain etäisesti tutun kuuloista.

Tällä kertaa luulin Samae Koskista Pariisin Kevään nokkamieheksi. Kitaratiluttelut toivat mieleen Leevi and the Leavingsin. C-osan rämpytykset veivät ajatukset aikaan, jolloin Liekillä oli vielä kaikki hyvin. Edes itse Samae ei kuulosta Samaelta – mies on hankkinut äänen ainaisen kuiskinnan tilalle.

Mutta sitten minä kuuntelin niitä sanoja.



Lauri kuvaili lyriikoita zencafémaiseksi rypemiseksi. Minun mielestäni näennäisen negailun alla on aika annanevalaismainen positiivinen pohjavire. Sillä mietin juuri, että jos minun pitäisi kuvailla itseäni yhdellä sanalla, niin se olisi periksiantamaton. Pienet asiat saattavat joskus tuntua ylitsepääsemättömän vaikeilta (mites toi herääminen…), mutta suurten ongelmien edessä on vain ajateltava sitä, että jossain vaiheessa helpottaa. Ei saa antaa periksi. Ja siitä Samae laulaa.

Niin että jos sellaista vakavastiotettavaa theme songia haettaisiin, niin tässä olisi meikäläiselle aika vahva ehdokas.

Mä lähdin Stadiin

… vaihdoin maisemaa. Sittemmin lähdin Töölöstä niin kuin kuppa samaisesta lokaatiosta. Mitä jäi käteen?

Viikon aikana ehdin kerätä sanavarastooni idioottimaiselta kuulostavia ilmaisuja. Asuin Manskun lähellä ja kävin duunissa yhdessä isossa lafkassa, josta sai hyvää safkaa. Vietin aikaani röökaavien ihmisten seurassa. Kulutin viikon aikana varmaan parikin hunttia, joista osa meni seuraaviin.



Play on Nylonin kirja musiikista, etenkin naisesiintyjistä. Oikein oiva opus tällaiselle rockhistorian tunnit skipanneelle muka-musadiggarille, joka haluaa tietonsa tiiviissä muodossa. Kirja tarjoaa nopean katsauksen naispuolisiin musiikki-ikoneihin, mutta innostaa tutustumaan tuntemattomiin suuruuksiin kuten Poly Styrene tai Liz Phair. Uudet artistit puolestaan kertovat omista musiikkimieltymyksistään ja laativat mixtapeja. Myös fanit pääsevät ääneen kirjan katumuotiosiossa, joka osoittaa hyvin, miten musiikkimaku vaikuttaa tyyliinkin. Kaikin puolin tyttöapproved.



Loirin Coming Home Babya on tullut kuunneltua jo pidempään YouTubesta. Ja tulee varmaan kuunneltua vieläkin, sillä minulla ei ole vinyylisoitinta. 4+20 on uudelleenjulkaisu, jonka piti tulla Hesarin mukaan kauppoihin viime viikon perjantaina. Minä ja Mikko löysimme Stupidosta omamme jo samaisen viikon maanantaina.



Pääsin torstaina ammattimaskeeraajan käsittelyyn, toisin sanoen kadonneiden poskipäiden metsästykseen. Saalistakin saatiin, joten pitihän siitä räpsästä todistusaineistoa. Uuden bannerin kuvasta kiitos Mikolle.

Ps. Kuva ois kiva

Minua on pelottanut, kun en ole keksinyt mitään sanottavaa Neufvoinin Fake Musket EP:stä. Mukavuudenhaluni on kai levinnyt jo musiikin puolelle: tykkään enemmän helposti lähestyttävästä Robokopista kuin Fake Musketista, jossa on menty mielestäni ennemmin sovitusten kuin koukuttavien melodioiden ehdoilla.

Pääasia, että muut turkulaiset ovat kanssani eri mieltä. Viime perjantaina Kukaan oli kerääntynyt enemmän porukkaa kuin Robokopin aikaiselle Dynamon keikalle. Tungosta oli myös lavalla, kun Kuopion poijjaat yrittivät mahtua esiintymään kaikkine instrumentteineen. Tilan puute taisi vaikuttaa niin yhtyeen kuin muutenkin nihkeän turkulaisyleisön energisyyteen.

Mutta kyllähän ne uudet biisit pääsivät paremmin oikeuksiinsa livenä kuin Macbookini uumenista.








Neufvoin keikalla, sinä katsomassa:
21.1.2011 Doris, Tampere
26.1.2011 Henry's Pub, tuo Kuopion helmi
29.1.2011 Korjaamo, Helsinki
28.4.2011 Torvi, Lahti

Ai niin! 2/3

Annetaan aikakoneemme viedä meidät takaisin kesään ja Brittein saarille. Kone parkkeeraa osoitteeseen Dray Walk, Old Truman Brewery, 91 Brick Lane, London. Siellä näyttää suurin piirtein tältä.





Ja kuulostaa tältä.



Olemme saapuneet kohteeseen, jonka olemassaolosta en olisi tietänyt ilman arvoisan kollegani apua. Olen nimittäin sillä tavalla rajoittunut ihminen, että keskitän (netti)ostokseni kotimaisiin levylafkoihin. Mutta olen hyvin onnellinen, että tutustumiseni Rough Tradeen tapahtui juuri tällä tavalla eikä klikkaamalla.



Best Coastin debyytti julkaistiin reissuni aikana, joten levy oli näyttävässä spessumarkkinoinnissa. Bändi olisi ollut keikalla ihan majapaikkani vieressä. Kauheena yllärinä tuli, että oli sold out...





Liikkeessä oli oikeastaan kaikki, mitä musanörde voi toivoa: helvetisti levyjä loogisesti hyllytettynä, asiantunteva ja palveleva henkilökunta, levyjä laavailevia narupersepoikia, mutta ennen kaikkea tilaa. Levyjä lääppiessään ei tarvinnut pelätä, että kangaskassillaan tiputtaa koko takana olevan levyrivistön lattialle.

Sit siellä oli tietty tämmöset perus levykauppajutut kuin...



valokuva-automaatti...



ja kahvila...



jonka herkut tarjoillaan Iittalan astioista. Ihan niinku ois kotiin tullut.

Tyhmä nainen, joka valitsi väärin

Yksi koulukaveri matkaa tällä hetkellä Jamaikalla. Toinen kiertää Aasiaa. Minä sen sijaan… mä lähden Stadiin, vaihdan maisemaa. Hankin Töölöstä yksiön, jossa asustan seuraavat kaksi viikkoa.

Vietin kämpässä jo yhden yön, jonka aikana näin enemmän unia kuin viimeisen puolen vuoden aikana yhteensä. Tietenkin niissä unissa eräs rutisti lämpimästi. Toisessa unessa olin luokkaretkellä Thaimaassa ja kadotin luokkatoverini jo lentokentällä. Että haistahan paska, alitajunta.

Koska kämpässä ei ole telkkaria eikä varmaan nettiäkään, niin ajattelin pääasiallisesti tuijotella kattoon ja kuunnella musiikkia. Ainakin tätä.

Mutta kerran sitä tässä vaan eletään, kerran sitä tässä vaan eletään.

Ai niin! 1/3

Jotta viime vuosi tulisi pistettyä tiukasti pakettiin, niin on pakko palata postausaiheisiin, jotka jäivät syystä tai toisesta toteuttamatta. Matkataas vielä hetkeksi kauas menneisyyteen, aina vuoteen 2010.

Olen nykyään viikonloppuhelsinkiläinen, pendelöijien kruunaamaton kuningatar. Stadilaisten ystävieni mielestä todenmukaisempi titteli olisi varmaan pendeloinen - sen verran olen heidän majatalopalveluitaan käyttänyt.

Majataloissa on bed ja breakfast sekä erilaisia viihdytysvaihtoehtoja. Istumatyö on kuitenkin niin mukaansatempaavaa, että päädyn töiden jälkeen yleensä istumaan vähän lisää. Tällä kertaa kuitenkin sohvalla telkkarin edessä.

Viime viikonloppuna istuin sohvalla Töölössä. Kanavasurffailuni pysäytti FST:n Ola Salo -dokkari, jota aloin ihmeen kaupalla töllöttää. Minä en nimittäin ole koskaan pitänyt The Arkia oikein minään. Olakin on ollut silmissäni pelkkä riemunkirjava positiivisuuden lähettiläs.

Dokkarin jälkeen aloin itse asiassa perehtyä yhtyeeseen tarkemmin. Ja rakastuin Olaan, joka onkin vain roolinsa vanki. Aren’t we all, aren’t we all.

Sulla on vielä kolme päivää aikaa tsekata dokkari täältä.