NY ON VAPPU

MIKS

EN

OLE

NÄHNYT

TÄTÄ

AIKAISEMMIN?

Pelastavat huskyt

Minulla oli periaate. When all else fails, katso Amélie tai lue Supernaiivi.

Kesällä Montmartre vaihtui Kallioon, runotyttö syrjäytyviin nuoriin miehiin ja soundtrack Yann Tiersenistä Husky Rescueen. Amélien tilalle tuli Pussikaljaelokuva.



Kun eilen tilanteet eivät (taaskaan) menneet niin kuin elokuvissa, minulla ei ollut mahdollisuutta uppoutua kaiken pelastavan leffan syleilyyn. Mutta onneksi soundtrack oli kohdillaan. Husky Rescue esitti Turun Klubilla tämän kappaleen englanniksi.

Muut olivat hiljaa. Minä hihkaisin.

NO PLAYS?!

DON'T THEY KNOW
IT'S THE END OF THE WORLD
'CAUSE LAST.FM DON'T LOVE ME ANYMOOOOORE

Current location: Onnellisuuspöhnä

Facebook-keskustelucopypastepostaus, long time, no see!

meitsi:
se keikka
ekaa kertaa öö ikinä oli onnellisuusitkut lähellä

jyrppä:
oliks silkkaa blissiä
oiii

ku ne alotti
niin niiden kitarat ei jostain syystä toiminukkaa
sit ne sääti niiden ja teknikon kans
ja ku saivat toimiin nii menivät takas verhon taa ja tulivat sieltä ja alottivat niinku uudestaan

:DDD

sanoin yhelle tutulle joka oli sattunu samalle keikalle siin alkuvaihees ku ne ei oikein puhunu mitään et mun välispiikkikonsultoinnilla olis selkeesti kysyntää
kuinka väärässä olinkaa
niistähän kuoriutu sit kunnon stand up-koomikoita aika nopeesti

:D

ja ne jamittelut paris biisis uhuhuhu
jengi laulaa messis
STEMMOISSA
SUOMALAISET?!
SUOMALAISET PEEEEOPLE, IN HELSINKI

uhhhhh
aika siistiä

MUTTA
kaiken kruunas
ku erlend alko tanssii
sit ku se on semmonen hassu honkkeli
ihana honkkeli

^_^

se kävi jorailees siin ihan yleisön edessä ja katteli eturiviä
mä olin jossai viidennes rivis
ja aattelin et "hitsi ku sais yläfemman erlendiltä :("
NO MITÄ VITTUA
hetken päästä jätkä hyppää yleisön sekaan crowdsurfaan

mitäääää

joo

ei hitto
pääsitkö iholle?

nilkalle ^_^

^_____^

REITTÄ PITKIN AHHAHAH

:DDDDDDD
siistiä
vetikse suutrumpetilla kans?

JOO
VETI!

öhana

yksien jamitteluiden päätteeks

sit ku se kuulostaa vielä ihan hämäävän aidolta
hulluu

----

Tämä kaikki siis kahdelta mieheltä, jotka esittivät eilen akustista indiefolkia Nosturissa. Harva yhtye voi laittaa levyltä soimaan tuoreen remixinsä, jorata lavalla ja yleisö silti syö kädestä. Ehdottomasti yksi niistä bändeistä, jotka vain pitää todistaa livenä.

FUN FUN FUN FUN

"On perjantai - taas kerran tilini saan ja tottakai käyn jälleen mä tanssimaan. On perjantai - se tärkein päiväni on. Taas tottakai jää ansaan mies tajuton.

Päähän valkean peruukin mä asetan jetsulleen. Mulle pisteitä heruukin. Taas valloituksia teen. Naisten kaarti on vihainen, kun minä vaan onnistun. Vauras mies isolihainen taas kumartuu puoleen mun."


Ei, kyseessä ei ollut suora lainaus viime viikonlopun päiväkirjamerkinnästäni vaan Ragni Malmsténin On perjantai. Henua lainatakseni kappaleesta "tulee suht ällöttävän mukava fiilis". Tätä kannattaa siis kuunnella ennen illan PopLife-kemuttelua.

Ps. Mä laihdutan sopii sit viikon muihin päiviin. Kiitos Suvi, kun toit Ragnin maailmaani.

Ei pelkästään – vaan myös

Minä en ole välittänyt Felix Zengeristä. No niin, tulipa sanottua. Olen ajatellut, että: ”Onhan noita beatboxaajia. Miksi tämän pitäisi saada sen suurempaa huomiota kotimaisuutensa vuoksi?”

Eilisen Freedom Jam -keikan jälkeen ymmärsin, että Zenger ei ole pelkkä suunsoittaja. Mies on äänitaiteilija, jolla on kadehdittava musiikintaju. Jokaisella iskulla ja surinalla on oma, tarkasti harkittu paikkansa, jonka yksi mies asettaa suullaan. Kaikki bänditkään eivät pysty moiseen.

Saman session jälkeen ymmärsin, etten ole arvostanut Tommy Lindgreniä tarpeeksi. Mies ei ole pelkästään räppäri: hän on runoilija. DJBB:n keikat työntävät tossua toisen eteen, mutta Lindgrenin lyriikat pääsivät todella oikeuksiinsa Zengerin tarjoamien tummanpuhuvien biittien päällä.

I scramble and feel a pair of hands around my throat
They're telling me the yelling won't help
Don't rock the boat
Who's this? What's this?
Where's this all coming from?
Civil clothes policemen, electricians on the run
The Rule of Law 2005 is watch your head
You just became an anti-terror target
Now you're dead

Freedom Jamissa Tommy lausui sanoituksiaan. Sitä menevämpää Tommya pääsee todistamaan tänä viikonloppuna Turun Down By The Laiturissa.

Maailmankuva viidessä minuutissa

Minulla ei ole lainkaan visuaalista hahmottamiskykyä. Nautin silti editointiluokassa istumisesta, jolloin voin tehdä maailmasta sen näköisen, kuin itse haluan ainakin muutaman minuutin ajaksi. Viimeisimmän tekeleen ansiosta erehdyin jopa kuvittelemaan, että alan ymmärtää kuvallisen ilmaisun jujun.

Tuore Beyoncén esiintyminen muistutti kuitenkin siitä, että ehkä useamman lähärikuvituskuvan jonoon laittaminen ei ole ihan huikeinta visuaalista tykitystä. Tämä sen sijaan on.



Kaukana ovat ne ajat ku pikku-Anna katto palkintogaaloja ja sai nähä vaan ketkuttelua playbackin tahtiin.

Kuin pieni eläin

Kun olin pieni (enkä silloinkaan ollut kauhean pieni), niin minua ei tyrkätty päiväkotiin. Minä hengasin mummolassa.

Muistan mummolasta lempikasettini. Siihen oli tungettu kauhean loogisesti ainakin SIG:n Hyvää syntymäpäivää sekä Teddykarhujen huviretki. Lempparini kasetilta oli kuitenkin Freemanin Ajetaan tandemilla. Lapsuuden lempikappaleesta huolimatta opin ajamaan pyörällä vasta ala-asteen loppupuolella enkä nytkään lähde vaarantamaan liikennettä mummopyörälläni kauhean mielelläni.

Anywho. Mummo on muuttanut pienempään kämppään. Freemanista on tullut hipsteri. Minä en mieti, kuka on paras Tenavatähti vaan koen kognitiivista dissonanssia eduskuntavaalien takia.

Onkin osuvaa, että viimeisin intoiluni kohde laulaa, kuinka "ollaan syvemmässä kusessa kuin missään tieteisfilmissä", mutta meno on silti niin kuin lapsuuden suosikkibiisissä.

Eläin: 2000 by Juki Records

Pidemmän kaavan kautta

Tän muijan ei pitäs tehdä levyjä ja esiintymisetki lähinnä itkettää.



Jessien pitäs levyjen sijaan myydä keikkataltiointejaan dvd:llä. Tai pelkästään keikkalippuja. YouTubesta tsekatut livevedot osuvat täydellisyydessään itkuhermoon. Sitä jää vaan ihmettelemään, että mitäs tässä juuri tapahtui.





”Kari Peitsamo on hyvä muusikko, koska hän osaa yksinkertaistaa”, sanoi opettajamme viime viikolla. Tuolla logiikalla Jessie J on helvetin hyvä artisti. Levyn sanoitukset ovat samaa tasoa, kuin mitä itse tuli kirjoitettua 12-vuotiaana, kun luuli olevansa seuraava Britney Spears.

It's not about the money, money, money,
We don't need your money, money, money.
We just wanna make the world dance,
Forget about the price tag

Mutta tämä onkin pop-musiikkia eikä mitään rakettitiedettä. On vain sääli, että musiikkityyli ja epätasainen debyyttialbumi saa ”ammattilaiset” unohtamaan sen faktan, että muija painii lauluäänellään ihan eri kastissa kuin muut poppitsirbulat. Jessiellä lähtee välillä vähän käsistä kikkailujen kanssa, mutta kuten vanha suomalainen sananlasku sanoo: ”hän, jolla palkeet riittää, hän palkeitaan käyttäköön”.

Silloin kaveriksi voi riittää pelkkä mankka.


Kuva: Last.fm

Pariisin Kevät @ Virgin Oil. 4.2.2011

Tällä hetkellä sanoja riittää just ja just duuniin. Kuvia siis. Eikä keikasta nyt olisikaan kauheasti lätistävää, ku kaikki äänet puuroutu yhdeksi suureksi mölymössöksi.






JA MIHIN SAMOILLA RAITEILLA JÄI, KYSYNPÄ VAAN.

Ps. Kuva ois kiva

Minua on pelottanut, kun en ole keksinyt mitään sanottavaa Neufvoinin Fake Musket EP:stä. Mukavuudenhaluni on kai levinnyt jo musiikin puolelle: tykkään enemmän helposti lähestyttävästä Robokopista kuin Fake Musketista, jossa on menty mielestäni ennemmin sovitusten kuin koukuttavien melodioiden ehdoilla.

Pääasia, että muut turkulaiset ovat kanssani eri mieltä. Viime perjantaina Kukaan oli kerääntynyt enemmän porukkaa kuin Robokopin aikaiselle Dynamon keikalle. Tungosta oli myös lavalla, kun Kuopion poijjaat yrittivät mahtua esiintymään kaikkine instrumentteineen. Tilan puute taisi vaikuttaa niin yhtyeen kuin muutenkin nihkeän turkulaisyleisön energisyyteen.

Mutta kyllähän ne uudet biisit pääsivät paremmin oikeuksiinsa livenä kuin Macbookini uumenista.








Neufvoin keikalla, sinä katsomassa:
21.1.2011 Doris, Tampere
26.1.2011 Henry's Pub, tuo Kuopion helmi
29.1.2011 Korjaamo, Helsinki
28.4.2011 Torvi, Lahti

the only love that i now cling to is the mic that i clutch

Katsoin Rock-Suomen Kotipojat-jakson ja totesin, että suomalainen hip hop pelasti minut paskalta musiikilta. Paradoksi? Selitänpä.

Fintelligens, Avain, Seremoniamestari. Kaikki kuuntelivat vuosituhannen vaihteessa suomenkielistä hip hopia. Kaikilla tarkoitan tässä tapauksessa välitöntä lähipiiriäni, joka muodostui tuolloin kaltaisistani tuppukylän varhaisteini-ikäisistä kiusankappaleista.



Varhaisteini-ikäiset kiusankappaleet haluavat erottautua muista varhaisteini-ikäisistä kiusankappaleista olematta kuitenkaan liian erilaisia. Minun tapauksessani se tarkoitti sitä, että aloin tilata netistä suomalaisia hip hop -levyjä, joiden esittäjistä minulla ei ollut oikeastaan mitään käsitystä.

Rockin da Northin (...) lisäksi ostoskoriin päätyi Don Johnson Big Bandin omakustanne, jonka ansiosta perehdyin edelleen Quintessenceen. Jokin Emman haastattelukommentti pakotti perehtymään Erykah Baduun. Ensimmäinen todistamani kunnon livekokemus oli Tulenkantajien keikka Ivalon työväentalolla, joten kohtaloni oli oikeastaan sinetöity. Minä olin musanörde.

Sittemmin Tulenkantajat ovat hajonneet, DJBB on päätynyt listakärkeen ja meikäläisen genremieltymykset siirtyneet toisaalle. Mutta yksi asia on ilmeisen pysyvää: suomi hip hopista syntynyt intohimoni graafikkolasipäisiin miehiin. MattiP never forget.

Ylisanoja

Tästä nyt on jauhettu jo vaikka ja missä, mut tungenpa lusikkani soppaan nimeltä Uusi Fantasia. En nimittäin muista, milloin jokin suomalainen biisi olisi iskenyt tällä tavalla.

Growing Pain on kappale, jossa vielä muutama vuosi takaperin olisi ollut feattaamassa Emma Salokoski. Nyt Paula Vesala on viemässä hänen rooliaan suomalaisena laulajatarkuningattarena. Multa on turha odottaa objektiivisuutta neiti Vesalan touhujen suhteen, mutta kyllä tää viimeistään mun mielestä todistaa, että se muija osaa tehdä muutakin kuin huutaa.

Growing Pain on myös kappale, jonka pitäisi kaiken järjen mukaan tulla jostain muualta kuin Suomesta. Elektrosota Ruotsin kanssa alkakoon.

Väärin kuullut lyriikat osa 8374

Muistatteko, kun Ally McBealissa Allyn piti keksiä itselleen theme song, jota ajattelemalla kurjinkin päivä pelastuisi? Itselläni sellaisena voisi toimia mikä tahansa ’N Syncin tai muun yhtä nolon poppibändin tiettyyn ajanjaksoon viittaava viisu.

Teemalaulusta muistutti kuitenkin seuraava kappale. Tätä pitää laulaa mukana niillä sanoilla, jotka on ”oppinut” ensi kuulemalta. Tuskin koskaan enää samaistun mihinkään biisiin samalla tavalla…



Nevalainen scum bag – sometimes
I wanna rap bad yeah – sometimes
Together with my baby – sometimes
MAMBO LOVIN’ YEAH – sometimes

Amsterdam-di-dam

VAROITUS! Sävsansovin ulkomaankirjeenvaihtaja jalkautui paikallisten joukkoon ja avautuu kulttuurielämyksestään nyt. Vakkarilukijat saattavat järkyttyä tekstin poikkeuksellisen asiallisesta luonteesta.

Amsterdamin kaduilla oli sunnuntai-iltana melko tyhjää. Erään tiilirakennuksen edessä oli kuitenkin jonoa. Porukan ulkonäöstä ei pystynyt huomaamaan, jonotettiinko nyt pop-konserttiin, paperilennokkikerhon päättäjäisiin vai sossun luukulle. Jonossa olisi voinut olla perinteistä hipsterikansaa, mutta joukossa oli jos jonkinlaista viheltäjää: nuorta, vanhaa, hupparia ja hevinahkasaatanaakin.

Brittiläisen täsmällisesti Hurts aloitti tasan yhdeksältä sen kummempia ilakoimatta: lavalle pamahti viisi eleetöntä, sliipattua, pukuihin sonnustautunutta miestä. Hämyinen valaistus piti huolen siitä, että laulaja Theo Hutchcraftin lärvin lisäksi muita ei tarvinnut pahemmin katsella.

Tästä lähtien keikka olikin yhtä fiilistelyä ilman turhia tanssi- tai huudatusosuuksia. Kolmikerroksisen, massiivisen keikkapaikan käsimeri ei noussut ennen viimeistä biisiä kertaakaan kunnolla, mutta joka kappaleen jälkeiset suosionosoitukset kertoivat, kuinka vahvasti mukana porukka silti oli. Olis kai ollut vähän rikos elehtiä liikaa yleisössäkään.

Ja komiastihan se soi. Wonderful Life, Blood, Tears & Gold, Silver Lining, Stay, Sunday… Hittiä peräkanaa turhia konstailematta, levyversioita orjallisesti noudattaen.

Ainut välispiikki koettiin, kun Theo vetäs issesseen levyversiolla Kylie Minoguen kanssa hoilatun Devotionin. Laulaja pahoitteli, että Kylli-täti ei päässyt tulemaan, koska on vieläkin lautalla tulossa saarivaltiosta manner-Eurooppaan. Ja sit naurettiin kohteliaasti.

Sitten Better Than Love tuli yllättäen ja kulman takaa. Vasta silloin porukka riehaantui. Villeimmät nousivat parvillakin seisomaan ja reilun kolmen minuutin ajan Paradiso-klubi oli kuin mikä tahansa hurmiontäyteinen tanssiklubi.

Kun biisi loppui, bändi poistui yhtä nopeasti kuin oli tullutkin sen kummempia kumartelematta. Yleisön villi encoren vaatiminen ei auttanut. Hurtsit olivat poissa.

Anssin ei-niin-poikkeuksellisen asiattomia huuteluja voit lukea myös täältä.

PMMP = UB @ TRE

Törmäsin Paula Vesalaan, Mira Luotiin ja Kerkko Koskiseen Tampereen rautatieasemalla sunnuntai-iltana. Olisin kohtaamisesta häkeltyneenä mennyt fanityttöilemään ellen olisi hetkeä aikaisemmin ollut todistamassa näiden nerojen yhteistyötä Tampere-talolla.

Hei, kuule Suomi! –konserttikiertue yhdistää lempiasioitani: PMMP + muhkeat sovitukset + Kuopion nuorisokuoro. Mutta mikä oli päällisin puolin miellyttävän yhtälön summa?

Väliajan aikana ehdin laittaa Mansen tavoitelluimmalle poikamiehelle jo suht kyynistä, mutta ensimmäisen puoliajan tiivistävää tekstiviestiä:

Emmä tiiä missaatko mitään. Täs on vähän konsepti hukassa, ku ei tiedetä et fiilistelläänkö vai laulatetaanko yleisöä. Just ennen väliaikaa esitettiin Ilmiöitä ja Hei, kuule Suomi, jollon yleisö lähti megeen. Vaikee varmaan pitää tunnelmaa yllä tauon jälkeen. Mut onhan ne NÄTTEJÄ.











Mutta kappas vaan, Minttu sekä Ville, olin väärässä! Toisella puoliajalla alkuperäisversioille uskolliset sovitukset saivat yleisön taputtamaan kiltisti tahdissa. Keski-ikäisimpienkin pebat nousivat tuoleista viimeistään encoren aikana. Yleisö muodosti Paulan mukaan ”Suomen parhaan kuoron” laulamalla mukana hittejä Hauki, Minä suojelen sinua kaikelta ja Sinä lähdit pois.

Vaikka konsepti jäikin minulle epäselväksi, niin rahat menevät hyvään tarkoitukseen ja konsertista poistuu hyväntuulisena. Mukaan ehtii vielä Kuopiossa ja Oulussa, jos on älynnyt ostaa jo liput. Kuten koulukaverini asian ilmaisisi: VAMOS!

TSÄDÄM!

Minulle sanottiin eilen, että ”ainakaan sä et postaa kököistä remixeistä”. No, nyt tulee postaus remixeistä, tosin ei-niin-kököistä sellaisista. Tapausesimerkkinä toimii Ellie Goulding.

Ellie on parikymppinen brittiläinen muidu, joka tekee ihan kivaa folktronicaa. Musiikkimediat ovat tituleeranneet naisen debyyttialbumia tasapaksuksi kolmen tähden tuotannoksi. Minunkin on myönnettävä, ettei levy ole vieraillut soittimessani enää julkaisukuukauden tehosoiton jälkeen.

Biisejä vaivaa riskinoton puute. Onneksi pakka on pistetty sopivasti sekaisin remixien puolella. Etenkin kahdesta ekasta sinkusta väännetyt versiot vievät biisit kolmen tähden suorituksista viiden tähden pirskemusiikiksi.







Suositellaan nautittavaksi siiderin/muun ilojuoman kanssa, mutta kaukana läppäristä. Oma Macbookkini sai nimittäin hörpyt mansikka-limesiideristä eilen. Onneksi Machael Cera on mamin poika, eikä oo moisesta moksiskaan.

Nolo muija

Mitä opin tänä viikonloppuna: Mate-tee on hyvää. 10 things I hate about you on vieläkin yhtä hyvä kuin silloin ala-asteikäisenä. The Office + hyvä seura > suurin osa asioista.

Viikonlopun soundtrackina toimi pitkälti kaikki, mitä en normaalisti kuuntelisi. Lauantaisia naamiaisia tahditti The Voice. Tarpeeksi monen Lady Gagan biisin (ja alkoholiannoksen) jälkeen arvostelukyky alkaa heiketä. Sitten sitä huomaa tykkäväänsä seuraavasta:



Mut jos laiffin suurin ongelma on et tykkääks se vai eiks se tykkää niin ehkä taustalle käy ihan hyvin parin soinnun renkutus teinirakkauksista.

Zzz

Tämmönen ääripäiden ihminen ei saa unta murheellisena eikä liian innoissaan. Ei oo siis pahemmin tullu nukuttua viime aikoina.

Herätessä väsyttää. Aamutunneilla väsyttää. Lounaan jälkeen väsyttää. Koulun jälkeen väsyttää. Sit vetää parin tunnin päikkärit, niin illalla ei enää väsytäkään ja voi heittää unipöhnäistä läppää, josta ei muista puoliakaan seuraavana päivänä.

Suurin pinnistyksen ponnistus, johon olen kyennyt, on mp3-soittimen etsiminen muuttolaatikoista. Luureista on kuulunu repeatilla tää.



Askeleet ovat kevyitä. Kengät eivät HEHS.

"Asia on hirveän yksinkertainen, yet so hard."

Oon yhtä iloinen ku naurava nakki. Sillon ei voi muodostaa järkeviä kappaleita. Sillon tehdään listoja.

- Edelliseen postaukseen tulleet biisiehdotukset muistuttivat siitä tosiseikasta, että pojat on ihan kivoiki. Ihh, kuten Suomen onomatopoeettisin musabloggari ruukaa sanoa.

- En tykkää toistaa kollegoideni sanomisia, mutta nyt on pakko. Murhemusiikiksi valikoitui nimittäin kappale, joka on pyörinyt useammassakin blogissa viime aikoina. Olen aikaisemmin haukkunut biisiä lyriikoita lukuun ottamatta turhaksi. Mut hei, saahan sitä olla väärässä?



Tätä pitää sit laulaa messis mahdollisimman suuri hymy kasvoillaan. Eikä sen pitäisi olla kauhean vaikeaa - ainakin minua alkaa automaattisesti hymyilyttää biisin kuullessani.

- Saan huomenna käsiini Neufvoinin ihka uuden ep:n. Ette pääse välttymään mielipiteeltäni siitä.