Mun versio tapahtumista

Kuva: Last.fm

Kumpi on hankalampaa: neurokirurgia vai koukuttavien poppibiisien tekeminen? 24-vuotias lääkisopiskelija-laulaja Emeli Sandé tietää vastauksen ja muijan debyyttialbumin perusteella voidaan todeta ainakin jälkimmäisen olevan yllättävän haastavaa.

Our Version of Eventsin neljä ensimmäistä biisiä antavat saundillisesti ymmärtää, että tässä voisi olla jotain omaa ideaa tai edes ideanpoikasta. Mutta sitten käy niin kuin jokaisella Brits Critics' Choice -palkitulla artistilla tähän mennessä. Paukut loppuvat kesken. Emeli sortuu leonalewismäiseen lässynläähän.

Minä vihaan Leona Lewisiä. Vihaan. Muistan kerrankin kun Dynamossa soitettiin Leonaa, ja… no, se onkin sitten toinen tarina.

Our Version of Eventsin voi kuunnella Spotifysta. Aikaansa voi säästää kuuntelemalla sinkkubiisien ohella albumin parhaimmistoon kuuluvan Where I Sleepin.

Se on muuten samalla levyn lyhin kappale. Sattumaako?

Ps. Pistin Googlen kuvahaun laulamaan ja tajusin vihdoin, mikä näissä Critics’ Choice -muijissa vetoaa muhun kerta toisensa jälkeen. Ei se talentti, vaan se tukka. Joka vitun vuosi.

Voi taivas

En muista olenko jo maininnut tästä, mutta kuontalostani on hyvin helppo päätellä, mihin artistiin olen sillä hetkellä hurahtanut. 2000-luvun puolivälissä minulla oli vielä suht neutraalit Emma Salokoski -hiukset. Sitä seurasi värjäysoperaatio ja Lily Allen -otsis. Ellie Gouldingin herättämä hiuskateus käynnisti päinvastaisen kehityksen: äkkiä vaaleaa raitaa ja otsis roikkumasta silmiltä.

Viime aikoina olen halunnut olla oman elämäni töyhtöhyyppä. Syypää (!) ja pääsyy on Emeli Sandén Heaven-musiikkivideo, jota on pakko jäädä tuijottamaan aina kun se Voicella pyörii. Videoon törmää yleensä niin myöhäiseen ajankohtaan, että Emelin oh heaven, I wake with good intentions, but the day it always lasts too long -vetoomukseen on helppo yhtyä.



Jos jatkuva rumpuluuppi kyrsii, niin vilkasepa tämä akustisempi versio. Huh to the motherfucking huh.