the only love that i now cling to is the mic that i clutch

Katsoin Rock-Suomen Kotipojat-jakson ja totesin, että suomalainen hip hop pelasti minut paskalta musiikilta. Paradoksi? Selitänpä.

Fintelligens, Avain, Seremoniamestari. Kaikki kuuntelivat vuosituhannen vaihteessa suomenkielistä hip hopia. Kaikilla tarkoitan tässä tapauksessa välitöntä lähipiiriäni, joka muodostui tuolloin kaltaisistani tuppukylän varhaisteini-ikäisistä kiusankappaleista.



Varhaisteini-ikäiset kiusankappaleet haluavat erottautua muista varhaisteini-ikäisistä kiusankappaleista olematta kuitenkaan liian erilaisia. Minun tapauksessani se tarkoitti sitä, että aloin tilata netistä suomalaisia hip hop -levyjä, joiden esittäjistä minulla ei ollut oikeastaan mitään käsitystä.

Rockin da Northin (...) lisäksi ostoskoriin päätyi Don Johnson Big Bandin omakustanne, jonka ansiosta perehdyin edelleen Quintessenceen. Jokin Emman haastattelukommentti pakotti perehtymään Erykah Baduun. Ensimmäinen todistamani kunnon livekokemus oli Tulenkantajien keikka Ivalon työväentalolla, joten kohtaloni oli oikeastaan sinetöity. Minä olin musanörde.

Sittemmin Tulenkantajat ovat hajonneet, DJBB on päätynyt listakärkeen ja meikäläisen genremieltymykset siirtyneet toisaalle. Mutta yksi asia on ilmeisen pysyvää: suomi hip hopista syntynyt intohimoni graafikkolasipäisiin miehiin. MattiP never forget.