Herregud!

Voin kuulla tänne asti, kuinka ruotsalaiset vaatefirmat huutavat mainostoimistojensa kanssa hallelujaa. Vai väitättekö muka, ettei Lykke Lin uusin sinkku sopisi täydellisesti tv-mainokseen, jossa mallit keikistelevät yhden pesun kestävät trikoorätit päällään äärettömän fiercesti?



Kappale soveltuu myös muihin tarkoituksiin. Jos et satu löytämään mistään 22-Pistepirkon Onion Soupia, niin Get Somen kertsin päälle voi itse laulaa luikauttaa sellaisen köyhän miehen version. Vielä kun teet sen sukkahousut päässäsi, niin ohjeeni on taattua NiksiPirkka-kamaa.

Kun Harry tapasi Sallyn

Perus feel good -sunnuntai: Luin Hesarista kuolinilmoituksia. Paradoksaalista kyllä, sieltä löytyy koko elämän kirjo ja tarinoita mielikuvituksen tuolta puolen. Rouva, joka pari viikkoa miehensä kuoleman jälkeen ei jaksanut itsekään enää. Kolmevuotias tyttö. Ikäiseni poika. Sitten käänsin sivua.

Kyllä surullisinta on sittenkin tuo Vihitty–palsta.



Harry: If you could take him back now, would you?
Sally: No. But why didn't he want to marry me? What's the matter with me?
Harry: Nothing.
Sally: I'm difficult.
Harry: You're challenging.

Kiitos ja anteeksi

Olen käyttänyt tämän päivän itseäni kehuen ja näitä kehuja eteenpäin lähettäen. Kroppani päätti palkita minut mojovalla päänsäryllä. Pääni ei kestä tällaista itseluottamuksen määrää. Se kun on tottunut lähinnä vellomaan katkeruudessa.

En osaa iloita muiden puolesta enkä usko, että olen ainoa. So shoot me. Se ei tarkoita, ettenkö toivoisi lähipiiriini kaikkea hyvää. Satun vaan olemaan juuri se suomalainen, joka odottaa lottovoittoa, vaikka ei edes lottoa: yleensä katkeruus iskee silloin, kun ystäväni ovat saavuttaneet jotain, mitä minä en ole edes tajunnut hakea.

Sanotaan, että ”ei se ole sinulta pois”. No, tällä alalla se usein kyllä on.

Jostain kumman syystä ystäväni kuitenkin kuuntelevat marinaani vuodesta toiseen ja jaksavat vieläpä kannustaa sen läpi. Heidän ja seuraavan biisin voimin olenkin kääntänyt vitutuksen tarmokkaaksi kapinamielialaksi. I almost lost it but now I’m back on track.

Väärin kuullut lyriikat osa 8374

Muistatteko, kun Ally McBealissa Allyn piti keksiä itselleen theme song, jota ajattelemalla kurjinkin päivä pelastuisi? Itselläni sellaisena voisi toimia mikä tahansa ’N Syncin tai muun yhtä nolon poppibändin tiettyyn ajanjaksoon viittaava viisu.

Teemalaulusta muistutti kuitenkin seuraava kappale. Tätä pitää laulaa mukana niillä sanoilla, jotka on ”oppinut” ensi kuulemalta. Tuskin koskaan enää samaistun mihinkään biisiin samalla tavalla…



Nevalainen scum bag – sometimes
I wanna rap bad yeah – sometimes
Together with my baby – sometimes
MAMBO LOVIN’ YEAH – sometimes

Kurrr

Klo 0.02 huomaan makaavani lattialla miettimässä kissoja. Olen harkinnut kissan hankkimista jo pitkään. Mikään ei tuo lohtua samalla tavalla kuin pehmeän turkin silittäminen ja siitä seuraava kehrääminen. Esteenä on häilyväinen ja menevä luontoni. En halua lukita ketään yksin tähän 26 neliön koppiin.

Klo 0.22 huomaan edelleen makaavani lattialla ja miettiväni, miten kukaan voi tehdä näin hienoa musiikkia. En ihmettelekään, kun Jori Sjöroos kertoo inspiroituneensa juuri kissoista. Magenta Skycoden Relief on pehmeä, lempeä ja kaappaa huomiosi. Se on teos, jota ei halua analysoida sen enempää. Siihen haluaa vain kietoutua.

Horoskoopin mukaan minun piti maanantaina löytää elämäni tarkoitus. Levyn kuuntelun aloitus lipsahti tiistain puolelle. Relief ei siis paljasta elämän tarkoitusta. Jotain hyvin olennaista ja hyvää se kuitenkin kiteyttää.

Eroanovasta.fi

Minä uskon musiikkiin, rytmiin kaikkivaltiaaseen. Mutta joskus usko on koetuksella. Esimerkiksi silloin kun uskonkappaleitani rienataan.



Sovituksessa on vedetty novamaisuus niin maksimiinsa, että kappaletta ei meinannut ensin edes tunnistaa The Crashin Sugarediksi. Joitain jumalia pitäisi kai kiittää siitäkin, että Paula Vesala on käännöksen takana. Mutta kuinka monta Tuhatta yötä Samuli Edelmannin pitää vielä vääntää eri naikkosten kanssa?

Tää on melkein yhtä suuri mindfuck ku Emma Salokoski laulamassa Black Eyed Peasia yhdessä Asteen kanssa Kuorosodan mainoksessa. Miksi?

Amsterdam-di-dam

VAROITUS! Sävsansovin ulkomaankirjeenvaihtaja jalkautui paikallisten joukkoon ja avautuu kulttuurielämyksestään nyt. Vakkarilukijat saattavat järkyttyä tekstin poikkeuksellisen asiallisesta luonteesta.

Amsterdamin kaduilla oli sunnuntai-iltana melko tyhjää. Erään tiilirakennuksen edessä oli kuitenkin jonoa. Porukan ulkonäöstä ei pystynyt huomaamaan, jonotettiinko nyt pop-konserttiin, paperilennokkikerhon päättäjäisiin vai sossun luukulle. Jonossa olisi voinut olla perinteistä hipsterikansaa, mutta joukossa oli jos jonkinlaista viheltäjää: nuorta, vanhaa, hupparia ja hevinahkasaatanaakin.

Brittiläisen täsmällisesti Hurts aloitti tasan yhdeksältä sen kummempia ilakoimatta: lavalle pamahti viisi eleetöntä, sliipattua, pukuihin sonnustautunutta miestä. Hämyinen valaistus piti huolen siitä, että laulaja Theo Hutchcraftin lärvin lisäksi muita ei tarvinnut pahemmin katsella.

Tästä lähtien keikka olikin yhtä fiilistelyä ilman turhia tanssi- tai huudatusosuuksia. Kolmikerroksisen, massiivisen keikkapaikan käsimeri ei noussut ennen viimeistä biisiä kertaakaan kunnolla, mutta joka kappaleen jälkeiset suosionosoitukset kertoivat, kuinka vahvasti mukana porukka silti oli. Olis kai ollut vähän rikos elehtiä liikaa yleisössäkään.

Ja komiastihan se soi. Wonderful Life, Blood, Tears & Gold, Silver Lining, Stay, Sunday… Hittiä peräkanaa turhia konstailematta, levyversioita orjallisesti noudattaen.

Ainut välispiikki koettiin, kun Theo vetäs issesseen levyversiolla Kylie Minoguen kanssa hoilatun Devotionin. Laulaja pahoitteli, että Kylli-täti ei päässyt tulemaan, koska on vieläkin lautalla tulossa saarivaltiosta manner-Eurooppaan. Ja sit naurettiin kohteliaasti.

Sitten Better Than Love tuli yllättäen ja kulman takaa. Vasta silloin porukka riehaantui. Villeimmät nousivat parvillakin seisomaan ja reilun kolmen minuutin ajan Paradiso-klubi oli kuin mikä tahansa hurmiontäyteinen tanssiklubi.

Kun biisi loppui, bändi poistui yhtä nopeasti kuin oli tullutkin sen kummempia kumartelematta. Yleisön villi encoren vaatiminen ei auttanut. Hurtsit olivat poissa.

Anssin ei-niin-poikkeuksellisen asiattomia huuteluja voit lukea myös täältä.

PMMP = UB @ TRE

Törmäsin Paula Vesalaan, Mira Luotiin ja Kerkko Koskiseen Tampereen rautatieasemalla sunnuntai-iltana. Olisin kohtaamisesta häkeltyneenä mennyt fanityttöilemään ellen olisi hetkeä aikaisemmin ollut todistamassa näiden nerojen yhteistyötä Tampere-talolla.

Hei, kuule Suomi! –konserttikiertue yhdistää lempiasioitani: PMMP + muhkeat sovitukset + Kuopion nuorisokuoro. Mutta mikä oli päällisin puolin miellyttävän yhtälön summa?

Väliajan aikana ehdin laittaa Mansen tavoitelluimmalle poikamiehelle jo suht kyynistä, mutta ensimmäisen puoliajan tiivistävää tekstiviestiä:

Emmä tiiä missaatko mitään. Täs on vähän konsepti hukassa, ku ei tiedetä et fiilistelläänkö vai laulatetaanko yleisöä. Just ennen väliaikaa esitettiin Ilmiöitä ja Hei, kuule Suomi, jollon yleisö lähti megeen. Vaikee varmaan pitää tunnelmaa yllä tauon jälkeen. Mut onhan ne NÄTTEJÄ.











Mutta kappas vaan, Minttu sekä Ville, olin väärässä! Toisella puoliajalla alkuperäisversioille uskolliset sovitukset saivat yleisön taputtamaan kiltisti tahdissa. Keski-ikäisimpienkin pebat nousivat tuoleista viimeistään encoren aikana. Yleisö muodosti Paulan mukaan ”Suomen parhaan kuoron” laulamalla mukana hittejä Hauki, Minä suojelen sinua kaikelta ja Sinä lähdit pois.

Vaikka konsepti jäikin minulle epäselväksi, niin rahat menevät hyvään tarkoitukseen ja konsertista poistuu hyväntuulisena. Mukaan ehtii vielä Kuopiossa ja Oulussa, jos on älynnyt ostaa jo liput. Kuten koulukaverini asian ilmaisisi: VAMOS!

TSÄDÄM!

Minulle sanottiin eilen, että ”ainakaan sä et postaa kököistä remixeistä”. No, nyt tulee postaus remixeistä, tosin ei-niin-kököistä sellaisista. Tapausesimerkkinä toimii Ellie Goulding.

Ellie on parikymppinen brittiläinen muidu, joka tekee ihan kivaa folktronicaa. Musiikkimediat ovat tituleeranneet naisen debyyttialbumia tasapaksuksi kolmen tähden tuotannoksi. Minunkin on myönnettävä, ettei levy ole vieraillut soittimessani enää julkaisukuukauden tehosoiton jälkeen.

Biisejä vaivaa riskinoton puute. Onneksi pakka on pistetty sopivasti sekaisin remixien puolella. Etenkin kahdesta ekasta sinkusta väännetyt versiot vievät biisit kolmen tähden suorituksista viiden tähden pirskemusiikiksi.







Suositellaan nautittavaksi siiderin/muun ilojuoman kanssa, mutta kaukana läppäristä. Oma Macbookkini sai nimittäin hörpyt mansikka-limesiideristä eilen. Onneksi Machael Cera on mamin poika, eikä oo moisesta moksiskaan.

Ärrinmurrin-keksit

Olen sellainen ihminen, jonka pitäisi laskea kymmeneen ennen jokaista lausetta. Ärräpäät lentelevät aika helposti. Kun pitäisi mennä neuvottelemaan jostain tärkeästä asiasta, ystäväni muistuttaa minua pidättelemään vittuja. Eikä puhe ole inkontinenssistaaahahahaha…

Minulla olisi nytkin paljon sanottavaa, mutta Suurista Asioista. Ja niistähän ei huudella ääneen, kun voi vaan kehottaa kuuntelemaan Minä ja Ville Ahosen debyytin esim. täältä.

Nolo muija

Mitä opin tänä viikonloppuna: Mate-tee on hyvää. 10 things I hate about you on vieläkin yhtä hyvä kuin silloin ala-asteikäisenä. The Office + hyvä seura > suurin osa asioista.

Viikonlopun soundtrackina toimi pitkälti kaikki, mitä en normaalisti kuuntelisi. Lauantaisia naamiaisia tahditti The Voice. Tarpeeksi monen Lady Gagan biisin (ja alkoholiannoksen) jälkeen arvostelukyky alkaa heiketä. Sitten sitä huomaa tykkäväänsä seuraavasta:



Mut jos laiffin suurin ongelma on et tykkääks se vai eiks se tykkää niin ehkä taustalle käy ihan hyvin parin soinnun renkutus teinirakkauksista.