Parikymppisenä tulee etsiä itseään sellaisella huolettomalla Reality Bites -tavalla, jossa omat elämänarvot määrittyvät lopulta sen mukaan, valitseeko rinnalleen vakaatuloisen juppimiehen vaiko huithapelin rentun. Siinä sivussa riisutaan opiskeluajan idealismia kavereiden kanssa kaljan äärellä ja mietitään, että pitäisikö sitä sittenkin tehdä elämällään muutakin kuin työskennellä vaateliikkeessä.
Toinen vaihtoehto on lyödä täysin lekkeriksi Supernaiivilla tavalla. Ostaa pallo, heitellä sitä seinään ja miettiä, kuinka perspektiiviä pitäisi voida ostaa ja nauttia suonensisäisesti. Lopulta lähteä etsimään tuota kadonnutta perspektiiviä viikoksi New Yorkiin. Tai kuten omassa tapauksessani, Lontooseen.
En tiedä kumpi tuli ensin. Musadiggarikriisi vai identiteettikriisi. Musadiggarikriisi näkyy konkreettisimmin siinä, että minulla on tällä hetkellä mahdollisuus lunastaa itselleni kaksi levyä ilmaiseksi, eikä tietenkään harmaintakaan haisua siitä, mitkä nuo levyt olisivat.
Ratkaisu? Suositelkaa minulle jotain artistia sähköpostitse viimeistään keskiviikkona. Sellaista, josta voisin oikeasti tykätä. Osuvin palkitaan jutuilla, joista on ollut mainintaa tässä blogissa.
Make mama proud.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti