Olin edennyt Elle Varnerin Perfectly Imperfect -debyyttialbumin kuuntelussa levyn loppupuolelle. Stop the Clock on levyn kahdeksas kappale. Ensikohtaamisemme meni suurin piirtein näin: If you're looking for me I'm the stupid girl With a joyless smile in her own sad world
Lässynlää. Ollaanpa sitä niin tunteellista et-TÄH. Miksi levyille pitää tunkea näitä biisejä, jotka eivät ole uskalla olla kunnolla slovareita? Kanavoisivat nyt sitä sisäistä Houstoniansa sitte. Walking nowhere all alone without a sense of time On a cold dark street on a cold dark night, sayin' This will be the last time Through with lettin' you keep me on the sideline
Tässä on sit tää kohta, jolla kosiskellaan radiosoittoa. Sama saundi on joka toisessa jenkkilän hittibiisissä. They say insanity is doing all the same things And thinking that you're gonna get a different ending
'Cause I've been
waiting in the storm for you
EISSSAAAHELLLJJUMALLLHUHHUH.
Ne stemmat. Ne torvet. Kantsii kuunnella loppuun. Kantsii kuunnella koko levykin esmes täältä.
Seisoin Kuopion torin laidalla ja odotin bussia saapuvaksi. Kesätyöni Puijonlaakson R-Kioskilla veteli viimeisiään. Tuskin maltoin odottaa, vierailisiko vakkarikaljavaras viihdykkeenäni tänäänkin.
Samaan aikaan Kuopion Musiikkitalolla aloiteltiin Idolsin koelauluja.
Minulla ei ollut hirveästi menetettävää. Käynnistymässä oli jo kolmas välivuosi, joten mikä tahansa muutos olisi hyvästä. Aikaisempien Idols-kausien viisastuttamana olin valkannut potentiaaliset koelaulubiisit jo valmiiksi. Enkä minä nyt ihan sysispaska laulaja ollut.
Soitin äidille. Hyppäsin bussiin.
Onneksi yksi toinen Anna vei suunnitelmansa loppuun saakka. Puustjärven tie Idolsiin mutkitteli 26 vuoden aikana muun muassa Outokummun, Chilen ja Turun läpi. Lopullinen osallistumispäätös oli yhdestä oivalluksesta kiinni:
Jos on joku asia, mitä haluaa tosi kovasti, kannattaa sanoa se ääneen. Vaikka sitä ei muistaiskaan, niin toiveilla on mahdollisuus tulla toteen, jos ne vaan uskaltaa sanoa tai kirjottaa paperille.
Kelle kaimani kertoi haaveestaan? Se selviää Äänenlaatu-sarjan neljännessä osassa tänään klo 14.00 Radio Helsingin taajuuksilla tai nettiradiossa. Kuuntele sen jälkeen vielä Annan liikuttavan kaunis biisi Kuka sut muka huolisi?, joka löytyy viisi Emma-ehdokkuutta rohmunneelta Antaudun-albumilta.
Ps. Äänenlaadun aikaisemmat osat voit kuunnella podcasteina täältä!
Oli mulla luonnosteltuna jotain kierrättämisen ajoittaisesta haasteellisuudesta (etenkin parhaat päivänsä nähneiden tyynyjen ja peittojen kohtalo mietityttää) ja siitä, miten ainakin eräät versioijat ovat todenneet, että käyttökelpoista kamaa ei sovi heittää menemään.
Mut pää on niin täynnä räkää, että poltin aasinsillat.
Lähestyn haastattelutilanteita harvoin puhtaasti toimittajan roolissa. Minä tenttaan - sinä vastaat -asetelma on hemmetin vieras. Mieluummin juttelen hieman aiheen vierestäkin ja annan samalla itsestäni jotain.
"Mutta Anna!" sinä sanot. "Eihän toimittajan tehtävänä ole jutella mukavia ihmisten kanssa. Kriittisyys! Objektiivisuus! Kovat uutiset! Naminamivastarinta!"
Totta tuokin. Lähestymistapaani ei voi soveltaa kaikkeen toimitustyöhön. Esimerkiksi kiivastahtisessa päivittäisuutisoinnissa toiminnallani ei todennäköisesti saataisi mitään aikaseksi. Minä sen sijaan voin toimia näin, koska teen nykyään lähinnä pidempiä, henkilövetoisia juttuja.
Eikä taktiikkani edes pure joka kerta. Mutta silloin kun se puree, 45 minuutin haastattelu voi venyä reilun parin tunnin juttutuokioksi, jonka aikana kelataan laiffii, kuunnellaan tulevaa levyä ja pistetään neiti toimittajan urasuunnitelmat uusiksi. Noin niinku muun muassa.
Ja itse asiasta, laulamisesta, saadaan aikaiseksi noin tunnin pituinen monologi. Osa Samaen avautumisesta on kuultavissa tänään Radio Helsingissä klo 14.00 Äänenlaatu-sarjan kolmannessa osassa.
Kun haastattelen laulaja-lauluntekijöitä, työn alla olevan jutun aihe on oikeastaan se ja sama. Päädyn joka kerta esittämään yhden tietyn kysymyksen:
Milloin biisi on valmis?
Juttutuokioilla on tapana venyä entisestään, kun otan puheeksi heidän työnsä näkyvämmän aspektin, laulamisen.
Milloin sä tajusit osaavas laulaa? Onko sun laulusaundi vaikuttanut jotenkin siihen, millaista musiikkia aloit tehdä? Keneltä sä haluaisit kuulostaa? Mitä sä haluaisit vielä oppia tekeen sun äänellä?
Venyneet haastattelut jalostuivat parin vuoden aikana opinnäytetyöni aiheeksi ja juttusarjaksi Radio Helsinkiin. Laulamiseen ja äänenkäyttöön keskittyvä Äänenlaatu-sarja starttaa tänään klo 14.00 ja taajuudelle voit virittäytyä ainakin täällä.
Vastauksia etsitään kuuden suomalaislaulajan voimin aina tiistaisin. Urakan aloittaa tämä mies.
Ja löytyi Artturilta vastaus siihen ensimmäiseenkin ikuisuuskysymykseen:
Silloin, kun Fullsteamilta soitetaan, että levy pitäis lähettää masteroitavaksi.
Otsikko, kuten niin moni muukin asia elämässäni, kuulostaa vitsin aloitukselta. Se on kuitenkin totisinta totta.
Täysi-ikäisyyden saavuttaneella nuorella ei ollut hirveästi illanviettomahdollisuuksia Ivalossa viitisen vuotta sitten. Tuoreimpia hittejä oli turha odottaa kuulevansa baarissa, ellei halunnut matkustaa 30 kilometrin päähän Saariselän turistidiskoihin. Nekin palvelivat vain hiihtosesongin aikaan.
Paikallisia vaihtoehtoja oli kaksi, joista kummassakin laulettiin karaokea. Toisessa – kutsutaan paikkaa nyt vaikkapa Kultahipuksi – ehkä hieman enemmän.
Minä en ymmärtänyt kyseistä taiteenlajia. En kuulunut siihen joukkoon, joka hassuttelee laulamalla päin helvettiä antaumuksella Aikuista naista tai Volgaa. En halunnut myöskään identifioitua oman kylän karaokekuninkaallisiin, jotka saattoivat ylitulkita vetää koko listan läpi unissaankin.
Mutta sinä iltana velvollisuudentunto, jota ystävyydeksikin kutsutaan, ajoi minut tarttumaan tahmeaan biisikansioon.
– Lauletaanko?
– Emmää... (juo kuivaa omenasiideriä, joka olisi vasta myöhempinä aikuisvuosina vaihtuva oluen ja valkoviinin kautta punaviiniksi)
– No lauletaan nyt! Kahestaan!
Ah. Toverini oli lausunut taikasanan, joka hälventäisi kaiken menneen ja tulevan karaokehäpeän mennessään. Me pystyisimme mihin vaan - kahestaan.
Siiderin ja tyttöenergian humalluttamina yliarvioimme taitomme totaalisesti. Kiikutimme karaokeisännälle lapun, johon oli rustattu "Destiny's Child - Say My Name". Olimme esiintyneet peruskoulun juhlissa rasittavuuteen asti, joten työnjako oli selvillä jo ennen kuin saimme mikit käteemme: kaveri vetää ekan säkeistön, minä toisen, kertsit vedetään yhdessä ja c-osaa kattellaan sitten kun se tulee.
Mihin emme osanneet valmistautua oli kuitenkin se, että kesken performanssimme paikalle saapuu tulkitsijoista suurin ja mahtavin eli Vesa-Matti Loiri. Vesku kulki baaritiskin kautta entouragensa saattelemana suoraan nokkamme eteen iltaa istumaan. Että yeah-yeah-yeah-yea-yeah siinä sitten vaan.
Valitettavasti minulla ei ole tarjoilla teille sen kummempaa loppuhuipennusta. Ivalossa ei kerrota legendaa siitä kerrasta, kun Vesku nappasi takataskustaan poikkihuilun ja miten huilusoolon lopuksi koko Kultahippu ei vain sanonut vaan huusi meidän nimiämme täydellisissä stemmoissa.
Mutta kyllä kohtaamisestamme yhden löyhän ja ylipitkän aasinsillan väänsi Tomin vinkkaamaan remixiin tuosta modernista klassikosta.
Suddenly, and without a warning. Turkulainen Sans Parade tulee omien sanojensa mukaan yllättäen ja varoittamatta. Lisäisin listaan vielä vanhan kunnon pyytämättä. Täälläkin hehkutettu demo antoi pienen myrskyvaroituksen tulevasta, mutten silti olisi kehdannut pyytää ensimmäiseltä, Solinan julkaisemalta sinkulta näin paljoa.
Muhkeita sovituksia. Kauniita melodioita. Englanninkielisiä sanoituksia, jotka tarjoavat enemmän oivalluksia kuin myötähäpeää.
Lisäksi olen kuvitellut, ettei laulaja Markus Perttulan tunteikas tuuttaus kaipaa ainakaan enempää mahtipontisuutta kaverikseen. Mutta jumalauta, tämähän toimii. Jousineen päivineen.
"Ei kuulosta suomalaiselta" ja "näistä kuullaan vielä" ovat kaksi inhokkilatteuttani, mutta minkäs teet: Sans Parade ei kuulosta suomalaiselta ja heistä kuullaan vielä. Jännityksellä jään odottamaan, miten muhkeus saadaan siirrettyä keikkalavoille.
Muistatteko Miley Cyrusin? Taisin nähdä naikkosen nimen viimeksi LOL-leffan yhteydessä. Nuff said.
En pysty heittämään lonkalta yhtäkään Mileyn kappaletta, mutta popparin sisko on kaverinsa kanssa laulaa luikauttanut biisin, joka pitää kuunnella uudelleen. Ja uudelleen. Ja uudelleen.
Eikä haittaa vaikkei kuuntelisikaan, sillä kesäisen kepeä sovitus ja koukuttava säkkäri kyllä takaa, että biisi jää hengaan pään sisälle pariksikin päiväksi.
Olipa kerran eräät kosteat aloittelut. Bondailimme nimeltä mainitsemattoman laulajattaren kanssa Stevie Wonderin hittien äärellä. Jutustelimme musisoinnista ja laulamisesta.
Matkalla Dynamoon (toim. huom. tulevan elämäkertani nimi) hän esitti kiperän vastakkainasettelun:
trumpetti vai saksofoni?
Lainasin Lou Begaa ja vastasin: "Trumpet! The trumpet!" Olin siinä vaiheessa iltaa jo itsekin aikamoinen torvi, joten minulla ei ollut antaa sen suurempia perusteluja valinnalleni.
Vaikka otsikko antaa ehkä niin ymmärtää, tilanne ei ole muuttunut miksikään. Brittipopvaihe odottelee edelleen jossain nurkan takana. Siellä se vaanii ja tulee vielä joku päivä ottamaan minut väkisin.
Sinä päivänä, kuten kaikkina muinakin päivinä, kuuntelen luureissani todennäköisesti jotain muhkeaa. Vaikkapa jotain sellaista kuin - kappas kappas - tämä Hello Giantsin Blur. Kelpaa soittolistalle mainiosti sinne Neufvoinin ja Rubikin jatkoksi.
Suhtaudun kritiikittömästi lähes kaikkeen Iso-Britanniasta tulevaan. Varsinkin miehiin. Siihen nähden on kummallista, ettei minulla ole ollut minkäänlaista brittipopvaihetta.
Tiedättehän, suedet, blurit, pulpit sun muut. Blaah. Viisari ei värähdä ja kiinnostuskiikarit pysyvät kaapin pohjalla.
Taidan olla ainoa sukupolveni edustaja tällä pallonpuoliskolla, joka ei osaa Oasiksen Don't Look Back in Angerin sanoja ulkoa. Kun kappaletta luukutettiin aikoinaan Ylen Lista-ohjelmassa, en ollut vastaanottavaisimmassa iässä. Laulan kertsiä edelleen kahdeksanvuotiaana "oppimillani" sanoilla: änsoousalikänvei...
Mutta tämän Oasiksen tuotoksen olen ottanut haltuun yhden iltapäivän aikana kuultuani sen Xfm:ltä. En tiedä mikä kappale olisi kiteyttänyt yhtä hyvin sen, mitä rakkaus minun mielestäni on.
All your dreams are made of strawberry lemonade and you make sure I eat today You take me walking to where you played when you were young
I'll never say that I won't ever make you cry and this I'll say I don't know why I know I'm leavin' but I'll be back another day
Aika ajoin korviin kantautuu yhtye, jonka puolesta on valmis tekemään asioita. Konkreettisia juttuja. Näissä tilanteissa blogipostaus unohtuu yleensä kokonaan.
Mutta Pimeys on ollut vaarassa jäädä vaille blogipostausta muutenkin.
Pojat lähestyivät minua sähköpostitse. Paljon käytetty lause muissa musablogeissa - varmin tapa jäädä vaille huomiota täällä. Ignorasin Pimeyden (sinänsä mallikkaan) viestin samasta syystä kuin kaikkien muidenkin aloittelevien bändien mailit:
vihaan paskaa viestintää. Ainakin vastaanottavana osapuolena.
Blogilähestymistä harkitsevat artistit: koittakaas päättää, ootteko laittamassa linjoille mailia, tiedotetta vai ajatuspierua ja osoittakaa, että teillä on edes pieni aavistus siitä, millaisen blogin pitäjälle olette mailailemassa. Kiitos.
Toinen varma tapa jäädä vaille postausta täällä on tulla postatuksi muissa musablogeissa. Turhaan minä lähden kasvattamaan postausfloodia bändistä x ellei minulla ole jotain omaa sanottavaa aiheesta. Semmonen palvele ketään.
Tilanne on edennyt pisteeseen, jossa en edes kuuntele muiden postaamia artisteja.
Te muut hypeskeptikot: älkää toistako virheitäni! Kuunnelkaa Elämä kiinnostaa. Jos ette Soundcloudista, niin Radio Helsingin taajuuksilta. Kesämuistonne saavat arvoisensa soundtrackin.
Pimeys: olkaa hyviä livenäkin. Pliis!
Ja note to self: jos nyt kuitenki joskus tsekkaisit niitä sähköposteja.
Anna:
mut toki otan kertosäkeen henkilökohtaisena vittuiluna.
Lauri:
onkohan kappaletta mitä et kokis nyt henkilökohtasena vittuiluna
Anna:
ukko nooa
toisaalta
Lauri:
ootko ihan varma?
Anna:
ukko nooa, ukko nooa, OLI KUNNON MIES
kun hän meni saunaan, laittoi takin naulaan
ja mites se tekee kunnon miehen
KYSYNPÄ VAAN eiku laukun
ihan varma olin et takin
NO MITÄ VITTUA, MIKS SILLÄ ON JOKU LAUKKU
Lauri:
ukko nooa on urbaani nuorimies
jolla on laukku joka mestas
joka kutosel kapinois laukun narikkaan jättämisestä
Anna:
mut hei
satuki meni saunaan
seki laitto laukun naulaan
onks nooalla ja sadulla suhde?
onko sama laukku?
kyllä se ihmissuhdetaso sieltä löytyy ku vähän kaivaa
Lauri:
anna nevalainen kaivaa ihmissuhdetason jopa minä soitan harmonikasta
Anna:
kelailin tos et
ruotsinkielises ukko nooas se jätkä tekee viinii
jos nyt oikein ymmärsin
ja suomenkielises jätkä pistää laukun naulaan
huhhuh
Lauri:
ei vittu, perehdyks oikeesti ukko nooaan syvällisesti :D
Anna:
oon tänään todennu, että ruger hauerin jokaiselle jotakin -veisus on syvempiä merkityksiä ku pelkkä räpin mainstreamiys
arvaa vedinkö tähänki biisiin huikeen ihmissuhdetason
JOKASELLE JOTAKIN ON EI MITÄÄN KELLEKÄÄN
et jos antaa ittestään kaikille vähän nii ei anna kellekään sit niinku... kaikkea
Anna:
"ku minä haluun miellyttää massaa" = ku pitää miettiä niin saatanasti mitä muut sanoo
omista tekemisistä
JA TÄÄKI et "ja jengi kyllä aistii sen, annatsä kaikkes vai annatsä kaikille"
NO MUT KU JENGI AISTII
MÄ AISTIN
Ja Adelella meinaan lähinnä Someone like youta ja Rolling in the deepiä. Puolentoista tunnin ajan. Vuorotellen.
Musiikin valitsee: Tjuuh, sen minäkin haluaisin tietää.
Jotain muuta, mitä: Ruokatarjonta oli biisivalintoja monipuolisempaa: Buffetpöydästä löytyi kaikkea muuta paitsi munakokkelia, nakkeja ja pekonia, joita ei todellakaan jää kaipaamaan. Jälkkäriosastolla oli neljää eri piirakkaa, tuulihattuja, vaahtokarkkeja, huikee hedelmätarjotin... Kattauksen aikana ei mitenkään ehdi maistaa kaikkea, mutta onpa syy palata takaisin!
Mutta jos silloinkin soi Adele, niin 16 euroa maksavan brunssin lisäksi pöytään pitänee roudata myös 20 euroa kustantava skumppapullo.
Elokuussa 2006 seisoin Kuopion torilla. Olin tullut katsomaan paikallisen musiikkilukion ylpeyttä, Second Astral Movementia.
Takana oli ennätyksellisen vähäsateinen kesä, joka sisälsi muuton uudelle paikkakunnalle, ekan oman kämpän ja ekan rakkauden. Kesätyö puhelinmyyntifirmassa oli juuri päättynyt. Tienasin duunista lähinnä taskurahoja ja elin herroiksi lakkiaisista saaduilla stipendi- ja lahjarahoilla.
Suuret tulevaisuudensuunnitelmat kariutuivat, kun en päässyt yliopistoon. Pääsy Jyväskylän OKL:ään jäi kiinni haastattelusta: myönsin suoraan, ettei kyseessä ollut ensisijainen hakuvaihtoehtoni. Se eka vaihtoehto, toimittajan ura, tuntui toisten pääsykoetulosten jälkeen hyvin kaukaiselta haaveelta.
Second Astral Movementin urasuunnitelmat menivät uusiksi paria vuotta myöhemmin, kun yhtye hajosi. Onneksi.
Nyt Second Astral Movementin laulaja Annika Tepponen ja rumpali Lassi Ylönen ovat Lasmatic, jonka viisu ylsi Uuden musiikin kilpailussa neljänkymmenen parhaan joukkoon. Basisti Ari Autio on osa Neufvoinia, joka hiljattain palasi Kanadan keikoilta ja lähtee kesällä kiertämään Keski-Eurooppaa.
Ja Jurek eli kitaristi Simo Reunamäki on julkaissut debyyttisinglensä, joka soi allekirjoittaneen luureissa Sanomatalon kahdeksannessa kerroksessa. Juuri siellä, missä pitääkin.
Postasin aiemminSuvi Koivusta, joka julkaisi tänään uuden sinkkunsa. Suvin promokuvat on ottanut Jukka Salminen eli Jukka Ässä. Myös Ässä julkaisi tänään uuden kappaleen.
Sekä Koivu että Ässä vaikuttavat Tampereella. Kaiken kukkuraksi Ässä on napannut kappaleeseensa kiipparistin ikimansesuosikkini riveistä. Mafia?
Turkulaisena tässä kai pitäisi dissata tamperelaisia, mutta kyllä näiden faktojen varjossa Mansekin alkaa vaikuttaa huomattavasti valoisammalta paikalta.
Solitin toimet ovat saaneet paljon huomiota skenessä. Minä ilmottaudun ennemmin M.dulorin huoraksi.
Siihen ei ole vaadittu sähköposteja, ilmaisia levyjä tai linkkauksia blogiini. Siihen on vaadittu vain hyvää musiikkia, joka on nivoutunut liian tiukasti osaksi niitä oman elämän hetkiä, joihin ajatukset karkaavat etenkin iltahämärässä. Levy-yhtiön tuoreimman kiinnityksen, Suvi Koivun, biisien perusteella tulevatkin hetket saavat arvoisensa ääniraidan ainakin niin kauan kuin Ville Aalto pysyy mukana tuotannoissa.
Yhteistä menneisyyttä M.dulorin kanssa on kertynyt jo sen verran, että pystyn antamaan anteeksi uusimman kappaleen pintaan miksatut lauluraidat. Ymmärrän vain kaipaavani Matti Johanneksen utuisia sellaisia.
Kumpi on hankalampaa: neurokirurgia vai koukuttavien poppibiisien tekeminen? 24-vuotias lääkisopiskelija-laulaja Emeli Sandé tietää vastauksen ja muijan debyyttialbumin perusteella voidaan todeta ainakin jälkimmäisen olevan yllättävän haastavaa.
Our Version of Eventsin neljä ensimmäistä biisiä antavat saundillisesti ymmärtää, että tässä voisi olla jotain omaa ideaa tai edes ideanpoikasta. Mutta sitten käy niin kuin jokaisella Brits Critics' Choice -palkitulla artistilla tähän mennessä. Paukut loppuvat kesken. Emeli sortuu leonalewismäiseen lässynläähän.
Minä vihaan Leona Lewisiä. Vihaan. Muistan kerrankin kun Dynamossa soitettiin Leonaa, ja… no, se onkin sitten toinen tarina.
Our Version of Eventsin voi kuunnella Spotifysta. Aikaansa voi säästää kuuntelemalla sinkkubiisien ohella albumin parhaimmistoon kuuluvan Where I Sleepin.
Se on muuten samalla levyn lyhin kappale. Sattumaako?
Ps. Pistin Googlen kuvahaun laulamaan ja tajusin vihdoin, mikä näissä Critics’ Choice -muijissa vetoaa muhun kerta toisensa jälkeen. Ei se talentti, vaan se tukka. Joka vitun vuosi.
Minulla oli periaate. When all else fails, katso Amélie tai lue Supernaiivi.
Kesällä Montmartre vaihtui Kallioon, runotyttö syrjäytyviin nuoriin miehiin ja soundtrack Yann Tiersenistä Husky Rescueen. Amélien tilalle tuli Pussikaljaelokuva.
Kun eilen tilanteet eivät (taaskaan) menneet niin kuin elokuvissa, minulla ei ollut mahdollisuutta uppoutua kaiken pelastavan leffan syleilyyn. Mutta onneksi soundtrack oli kohdillaan. Husky Rescue esitti Turun Klubilla tämän kappaleen englanniksi.
Mitä saadaan, kun heitetään samaan yhtyeeseen jenkkiräppäri T.I.:n tytärpuoli ja Lil' Waynen tytär? Ei enää mitään. Waynemöisen tytär lähti teinibändi OMG Girlzistä pari vuotta sitten.
Poppoo on jäsenvaihdosten jälkeen tiivistynyt trioksi ja saanut aikaiseksi kappaleen, joka meni välittömästi julkisilta katseilta piilotettuun Spotify-listaan muiden huttuhittiguiltypleasureiden kanssa. Jos jenkkiärränbee ei napostele edes perjantaisin, niin kyllä tästä ihan mukavat moralisoinnitkin voi repästä: Gucci this, Gucci that, Gucci everything. Rahaa on!
I walk up in the store they already know my name Now go into the back and give me one of everythang
Michael Monroe ja Von Hertzen Brothers yhdistivät voimansa reilu viikko sitten järjestetyssä Emma Gaalassa. YleX:n jutussa spekuloidaan, josko tv-lähetyksen ulkopuolelle jääneet kategoriat voisivat tulevaisuudessa saada näkyvyyttä tällaisten yhteisesitysten kautta.
Mun mielestä ratkasu vois olla ruotsalainen lähestymistapa, jossa Salem Al Fakir esittää kaiken.
Potpurin toisen biisin startattua julistin tajuntani virallisesti räjähtäneeksi. Yhtä lailla kuin pojat ei tanssi, niin Nevalaisen Anna ei itke (ainakaan YouTube-videoiden takia, haloo), mutta tässä kohtaa periaatteet joustivat niin kuin vanha lycra.
Koko P3 Guld -lähetyksen voi katsoa noin vaikka vertailun vuoksi täältä.
Emeritusprofessori Tuomo Martikaisen mukaan Pekka Haavistolla ei taida olla aseita Niinistön voittamiseen. Puujaloittelun suurena ystävänä on todettava, että tuskinpa Haavisto rauhan miehenä aseisiin tarttuisikaan. Heh.
Ultra Bran mahdollinen paluu on kuitenkin aikamoinen POMMI. Ja jos Anssi Kelan huhuilut on ymmärretty ihan väärin, niin Haaviston sovittelu- ja neuvottelutaidot ovat paikallaan...
Comebackien valjastaminen vaaliaseeksi on joko hyvin herkullinen tai sitten aivan kaamea ajatus. Tässä kun voidaan mennä metsään rytinällä. Millä yhtyeellä Niinistö voisi nokittaa?
Rumba: "Elvis istuu oikealla -albuminsa julkaisuun valmistautuva Olavi Uusivirta kertoi aiemmin, että maaliskuussa julkaistava uutuuslevy olisi aiempaa duurivoittoisempi. Tyylikokeiluistaan, postpunk-arvostuksestaan ja herkän melankolisista lauluistaan tunnetun Uusivirran tapauksessa tämä olisi selkeä muutos entiseen."
Johanna Kustannus: ”Levy on kädenojennus suomirockin ensimmäiselle sukupolvelle: Isokynä Lindholmille, Juice Leskiselle, Hectorille, Jarkko Laineelle ja kumppaneille.”
Anna kuolatessaan katsoessaan Uusivirran RadioGaala-esitystä: "Onks tää coveri jostain Kauko Röyhkän tai vastaavan biisistä?"
Näillä puheilla ja näytöillä luvassa on siis samaa suomalaisten laulaja-lauluntekijälegendojen pastissointia. Tällä kertaa vain duurissa. Kuunnelkaa vaikka ite.
EDIT: Ettei kellekään tulis paha mieli, niin laitetaan tähän vielä kuva Olavista Niko Mitrusen ikuistamana:
Olin suorittamassa kansalaisvelvollisuuttani perjantaina. Vaalilippuni vastaanotti herra Barry Andrewsin Disko.
Kun darrainen pääni sai selvitettyä, onko kyseessä todella diskoherra eikä vaan yksi niistä lukuisista silmälasipäisistä ja söpöistä pojista, joiden perään vääjäämättä tiirailen, ajauduin uusien kysymysten sokkeloon:
1. "Eiks ton pitäny olla Rovaniemeltä?" 2. "Miks tän kuorihässäkän pitää olla aina näin monimutkaistaaaaaargh?" 3. "Ei hitto. Mä en äänestänyt tota Tulevaisuuden tusinaan. Onkohan se tullu nyt tarkistamaan, että äänestän edes tällä kertaa oikein?"
Minulla on ystävä, jonka elämä on yhtä hetken laulua. Hän laulaa koko ajan ja silloin kun hän ei laula, niin hän vääntää veistä haavassani ja viheltää (minä en osaa).
Tällä hetkellä tehorallatuksessa on Aura Dionen Geronimo. Ja niin tulee olemaan muillakin: ge-ge-e jo jo uh lalaan ilosanoma on tehty kuin mittatilaustyönä hittiradioiden soittolistalle.
... Michael Monroe tai Axl Smith heittävät läppää englanniksi.
... Lauri Tähkä kehottaa kokelaita laulamaan suomeksi.
... yksikään tuomari ei huoli laulajaa tiimiinsä.
... Elastinen haluaa kokeilla laulajan kanssa jotain "hullua".
... Paula Koivuniemi mainitsee big band -taustansa (minkä?)
... joku laulaa Adelea.
... tulee mainoskatko.
... koelaulaja kehuu tehneensä jo paljon esiintymisen saralla.
... Paula kysyy ensin, onko laulaja esiintynyt paljon. Jos vastaus on myöntävä, Koivuniemi lisää: "Joo, sen kuulee."
... Michael kääntää päätään mulkoillen ja ilme on kysyvä "missäköhän oon?". (Juhani)
... joku tuomareista, esim. Tähkä, hankkii muut tuomarit kiinnostumaan laulajasta. (mastermind Juhani jälleen)
... Tähkä aloittaa palautteensa sanoilla: "Joo, terve." (Tuomas)
... Michael riiputtaa päätään ja näyttää nukkuvan. (Mire)
... joku kilpailijoista on "laulanut koko elämänsä". (Maiju)
... Paula Koivuniemi sanoo "onneksi olkoon". (Ano Nyymi)
... joku neljästä sanoo "kiitos kun tulit" tai kilpailija on "hyvä, mutta ajattelin jättää muille, kun ei ole ehkä sitä genreä mitä haen". (Joakim)
Unohtuiko jotain? Heitä kommenttia, niin täydennetään. Ulkoistan muut TVoF-mielipiteeni Twitteriin, missä kommentoin käänteitä reaaliaikaisesti joka perjantai.