Anna ja Vesa-Matti Loiri menivät karaokeen...

Otsikko, kuten niin moni muukin asia elämässäni, kuulostaa vitsin aloitukselta. Se on kuitenkin totisinta totta.

Täysi-ikäisyyden saavuttaneella nuorella ei ollut hirveästi illanviettomahdollisuuksia Ivalossa viitisen vuotta sitten. Tuoreimpia hittejä oli turha odottaa kuulevansa baarissa, ellei halunnut matkustaa 30 kilometrin päähän Saariselän turistidiskoihin. Nekin palvelivat vain hiihtosesongin aikaan.

Paikallisia vaihtoehtoja oli kaksi, joista kummassakin laulettiin karaokea. Toisessa – kutsutaan paikkaa nyt vaikkapa Kultahipuksi – ehkä hieman enemmän.

Minä en ymmärtänyt kyseistä taiteenlajia. En kuulunut siihen joukkoon, joka hassuttelee laulamalla päin helvettiä antaumuksella Aikuista naista tai Volgaa. En halunnut myöskään identifioitua oman kylän karaokekuninkaallisiin, jotka saattoivat ylitulkita vetää koko listan läpi unissaankin.

Mutta sinä iltana velvollisuudentunto, jota ystävyydeksikin kutsutaan, ajoi minut tarttumaan tahmeaan biisikansioon.

– Lauletaanko?
– Emmää... (juo kuivaa omenasiideriä, joka olisi vasta myöhempinä aikuisvuosina vaihtuva oluen ja valkoviinin kautta punaviiniksi)
– No lauletaan nyt! Kahestaan!

Ah. Toverini oli lausunut taikasanan, joka hälventäisi kaiken menneen ja tulevan karaokehäpeän mennessään. Me pystyisimme mihin vaan - kahestaan.

Siiderin ja tyttöenergian humalluttamina yliarvioimme taitomme totaalisesti. Kiikutimme karaokeisännälle lapun, johon oli rustattu "Destiny's Child - Say My Name". Olimme esiintyneet peruskoulun juhlissa rasittavuuteen asti, joten työnjako oli selvillä jo ennen kuin saimme mikit käteemme: kaveri vetää ekan säkeistön, minä toisen, kertsit vedetään yhdessä ja c-osaa kattellaan sitten kun se tulee.

Mihin emme osanneet valmistautua oli kuitenkin se, että kesken performanssimme paikalle saapuu tulkitsijoista suurin ja mahtavin eli Vesa-Matti Loiri. Vesku kulki baaritiskin kautta entouragensa saattelemana suoraan nokkamme eteen iltaa istumaan. Että yeah-yeah-yeah-yea-yeah siinä sitten vaan.

Valitettavasti minulla ei ole tarjoilla teille sen kummempaa loppuhuipennusta. Ivalossa ei kerrota legendaa siitä kerrasta, kun Vesku nappasi takataskustaan poikkihuilun ja miten huilusoolon lopuksi koko Kultahippu ei vain sanonut vaan huusi meidän nimiämme täydellisissä stemmoissa.

Mutta kyllä kohtaamisestamme yhden löyhän ja ylipitkän aasinsillan väänsi Tomin vinkkaamaan remixiin tuosta modernista klassikosta.