Zzz

Tämmönen ääripäiden ihminen ei saa unta murheellisena eikä liian innoissaan. Ei oo siis pahemmin tullu nukuttua viime aikoina.

Herätessä väsyttää. Aamutunneilla väsyttää. Lounaan jälkeen väsyttää. Koulun jälkeen väsyttää. Sit vetää parin tunnin päikkärit, niin illalla ei enää väsytäkään ja voi heittää unipöhnäistä läppää, josta ei muista puoliakaan seuraavana päivänä.

Suurin pinnistyksen ponnistus, johon olen kyennyt, on mp3-soittimen etsiminen muuttolaatikoista. Luureista on kuulunu repeatilla tää.



Askeleet ovat kevyitä. Kengät eivät HEHS.

"Asia on hirveän yksinkertainen, yet so hard."

Oon yhtä iloinen ku naurava nakki. Sillon ei voi muodostaa järkeviä kappaleita. Sillon tehdään listoja.

- Edelliseen postaukseen tulleet biisiehdotukset muistuttivat siitä tosiseikasta, että pojat on ihan kivoiki. Ihh, kuten Suomen onomatopoeettisin musabloggari ruukaa sanoa.

- En tykkää toistaa kollegoideni sanomisia, mutta nyt on pakko. Murhemusiikiksi valikoitui nimittäin kappale, joka on pyörinyt useammassakin blogissa viime aikoina. Olen aikaisemmin haukkunut biisiä lyriikoita lukuun ottamatta turhaksi. Mut hei, saahan sitä olla väärässä?



Tätä pitää sit laulaa messis mahdollisimman suuri hymy kasvoillaan. Eikä sen pitäisi olla kauhean vaikeaa - ainakin minua alkaa automaattisesti hymyilyttää biisin kuullessani.

- Saan huomenna käsiini Neufvoinin ihka uuden ep:n. Ette pääse välttymään mielipiteeltäni siitä.

:(

Paha mieli.

Mä oon heittäytyny marttyyriksi sen verran usein, et vois kuvitella tän ongelman jo ratkenneen. Silti se pääsee yllättämään joka kerta. Mitä musiikkia murheen alhossa pitäis kuunnella?

Pitäiskö kuunnella Jippuna indieitkuvirsiä, jotka lyriikoillaan viittaavat vallitsevaan olotilaan? Se voisi johdattaa katarttiseen kokemukseen, jossa tarpeeksi masisteltuaan sitä vaan unohtaisi ongelmansa. Tässäkin tapauksessa konditionaali, tuo kaikkien murheiden alfa ja omega, on kuitenkin tarpeen. Shoulda woulda coulda.

Vai pitäiskö sittenkin valita levyhyllystään Spotifystaan ne piristävimmät levyt. Juuri ne ysäribändit, jotka muistuttaa ajasta, jolloin kaikki oli vielä niin yksinkertaista. Ajasta ennen kun mä olin sinun ikäinen, niintä ja monimutkaisia ihmissuhteita.

Tai sit vois maalata silmiin pandakajalit, vetää raitapipon silmille ja paiskoa ovia altsurokin tahtiin. Mut yksineläjän on vähän tylsää paiskoa ovia ku kukaan ei oo kuuntelemassa.

Multa kysyttiin viikonloppuna, että ”millaista Lapissa on?” Kahdeksantoista vuotta siellä identiteettiäni rakentaneena kehtasin vielä sortua vastaamaan kliseitä yöttömästä yöstä ja poroista.

Oikeesti siellä on tällasta.

"Onneks mä en ole tossa iässä."

Kuorosodan kuoronjohtajaksi on valittu teinivuosieni sankari. Kyseinen henkilö on johtajien vanhimmasta päästä. Ja ei, en ole palvonut Meiju Suvasta.

Tällainen heittäytyminen koko perheen viihteeseen tuntuu henkilökohtaisten kokemusten varjolla pyllistykseltä artistin aiemmalle omaehtoisuudelle, johon aikoinani niin ihastuin. Jos tuossa nyt oli mitään järkeä.

Kaiken lisäksi ymmärrän, että teinivuodet ovat lopullisesti ohi. Aiemmin tästä ovat muistuttaneet seuraavat seikat:

- Huomaan tarttuvani entistä useammin self help –kirjoihin.
- Mun R&A-valinnat edustavat enemmän rakkautta kuin anarkiaa.
- Aloitan lauseita sanoilla: ”Kun mä olin sun iässä niin…”
- Dissaan Roosa Murtoa, vaikka olen itse ollut joskus ihan samanlainen.
- Tajuan, että äiti on oikeasti oikeassa.

Kaikki tämä siis huikean 22 vuoden kokemuksella. Miettikää, mimmonen hirviö mä olen muutaman vuoden päästä.

Sanoja

Mä en ymmärrä ihmisiä, jotka eivät kiinnitä huomiota kappaleiden sanoituksiin. Etenkin kun tarjolla on jotain tällaista. Olin kerran ihminen, mutta nyt kaikki hajoaa.



Iisa laulaa, että sanat eivät ehkä enää tehoa, vaikka asia on juuri päinvastoin. Itse kuulun siihen ihmisryhmään, joka voisi kommunikoida vain lyriikoin. Hieman teiniä ehkäpä, mutta miksi alkaa sönköttää omiaan, kun joku on esittänyt asiat niin paljon osuvammin ja kauniimmin. Etsin merkityksiä todennäköisesti sieltäkin, missä niitä ei ole ja erehdyn uskomaan, että muut ymmärtäisivät sen. Tai tekisivät samoin.

Olen muutenkin viime päivinä pohtinut sanoja niin työn kuin vapaa-ajan puolesta. Perimmäisen ongelman voi jäljittää yhteen kahteen kysymykseen: Onko väliä sanooko sanat ääneen vai kirjoittaako ne? Miksi jompikumpi olisi toista uskottavampi tapa?

Lopuksi kehotan kaikkia kuuntelemaan kappaleen - hassua kyllä - sävelistä täältä. Mä saan lisää siteerattavaa 20.10.

Ylämäki, alamäki...

Ei ole mitään parempaa kuin semmoset klassikkobiisit, jotka pistävät miettimään, miten joku onkin osannu tehdä niin nerokkaan kappaleen. Ei mitään. Paitsi tietenkin niistä tehdyt coverit, jotka eivät pelkästään tee oikeutta alkuperäisteokselle vaan kuulostavat myös tekijöiltään.

Jotkin kappaleet ovat kuitenkin sellaisia, joihin ei pitäisi sekaantua. Joko kappale itsessään on paisunut suuremmaksi kuin elämä tai sen tulkinta on vaan niin ylitsepääsemättömän hieno, ettei sitä voi mitenkään ylittää. (Toki voidaan pohtia, pitäisikö coverin ylipäätään olla jotenkin ”parempi” kuin alkuperäisversion, mutta…)

Joissakin tapauksessa artistin koko tuotanto voi päätyä koskemattomien osastolle. Ironista kyllä, usein nämä artistit ovat juuri niitä koko kansan suosikkeja, joiden kappaleita veivataan karaokeissa ja idolseissa. Valitettavasti.

Suomalaisista yhtyeistä Ultra Bra on minun mielestäni saavuttanut koskemattomuuden. Bändin konsepti oli niin vahva. UB sen sijaan olisi voinut versioida mitä vaan ja saada sen kuulostamaan omaltaan.

Olen kuitenkin leikitellyt (ääneen) ajatuksella, mikä bändi voisi oikeutetusti ja onnistuen toteuttaa UB-coveroinnin. No, tietenkin se yhtye, joka on kovaa vauhtia menossa myös koskemattomien osastolle. Siksi tämä uutinen ilahdutti minua kovin.

Ei kuitenkaan niin paljon kuin se olisi voinut, sillä olin saanut lukea suru-uutisen hetkeä aikaisemmin. Tälläkin tontilla hehkutettu Aukea on päättänyt pistää pillit pussiin ja heittää pussin Kallaveteen. Aatokset ovat samanlaiset kuin silloin, kun Second Astral Movement lopetti: mitä heistä olisikaan voinut vielä tulla…