Ruissi

Ragnarin sanoin: ”Tadaa! Oon bäk! ;D”

Harvoin olen nähnyt suomalaisyleisön syövän esiintyjän kädestä sillä tavalla, kuin mitä sunnuntaina Ruisrockin viimeisinä hetkinä. Keikka muistutti nimittäin aika ajoin herätysliikkeiden ylistyskokousta. Myöhäisellä ajankohdalla ja festarisankareiden päivän aikana hankkimalla humalatilalla oli varmasti osuutta asiaan. Mutta kun nuori naislaulaja nosti Paviljonkilavalla kätensä ilmaan, ja yleisö seurasi nopeasti hänen esimerkkiään, niin hengellisen hurmostilan todellinen aiheuttaja oli selvillä: palvonnan kohteena oli Florence + the Machine.

Joku voisi sanoa, että se muija vaan huutaa ja ymmärrän täysin kyseisen mielipiteen. Mutta kun on tarpeeksi monta vuotta käynyt laulutunneilla, niin sitä huomaa ajattelevansa bussissa rääkyvästä vauvastakin, että ai, kun sen ääni kulkee niin nätisti ja puhtaasti. Sitten kun ääntään on oppinut Florencen tavoin hallitsemaan 22 ikävuoteen mennessä, niin kyllä sitä saa vähän huutaa ja etenkin huudattaa yleisöä Ruissalossa.

Jotkin niistä huutovokaaleista iskivät itkuhermoon. Itse en ole ymmärtänyt, miksi yleisö taputtaa usein (etenkin nais-) vokalistien korkeille äänille. Ihan yhtä vaikeaa – ellei jopa vaikeampaa – on saada matalan äänet soimaan kauniisti ja pitkään. Mutta kyllä se on myönnettävä, että itsekin löin käsiä yhteen Florencen korkeimmille äänitaituroinneille.

Tuon yhden päivän aikana tuli kohdattua niin paljon sellaisia ihmisiä, joiden laisia soisi olevan enemmänkin omassa elämässä. Eihän siinä voinut kuin todeta yhdessä Flon kanssa, että

Now and then it seems that life is just too much
But you've got the love I need to see me through