Kuluneen talven olen kuunnellut osapuilleen pelkästään mimmimusaa. Se on saanut miettimään: miksi kukaan missään olosuhteissa ylipäätään jaksaa kiinnostua miesten tekemästä musiikista? Naiset kun sattuu a) olemaan paljon paljon hauskempia ja kekseliäämpiä ja b) näyttämään paremmilta.
Musiikkimaailman maskuliinisuuteen herääminen on ottanut tovinsa. Olen kyllä ollut vuosia tietoinen ja ärtynyt ja kyynelissä siitä urposta tosiseikasta, että suurin osa soittajista, tuottajista, levy-yhtiön tyypeistä, kriitikoista, keikkajärjestäjistä jne. on miehiä. Ei kumminkaan auta itku markkinoilla, jos asialle ei
tee mitään. Siksipä ryhdyinkin syksyllä tuumasta toimeen ja jätin feministisessä itsesäälissä rypemisen sikseen.
Aloin boikotoida parrakas mies ja kitara -yhdistelmää. Tartuin rumpukapuloihin. Pläräsin Googlea hakusanapötköillä kuten ”new wave + girl band”. Metsästin levykaupoista mimmimusiikkihistorian häikäiseviä helmiä...
... Kuten:
Prosessin alkuunsaanti oli hankalaa. Naismusiikki on, vaikkakin fantastista, myös kiven alla. Ja koska en tiennyt aiheesta etukäteen juuri mitään, lähtöruudussa vallitsi ns. ”tyhjästä on paha nyhjästä” -tilanne.
Mutta hups! Sitten kun homma lähti käyntiin, sille ei näkynyt loppua. Bändi johti toiseen ja biisi seuraavaan. Kaikki alkoi brittiläisestä punkbändistä The Slitsistä. En nyt suoranaisesti halua väittää, että esim. Clash olisi surkein mahdollinen yhtye, mutta ei ole mitään perusteltua syytä sille, että se on nostettu korkeammalle jalustalle kuin Slitsin tytöt.
Tänään sitten löysin ranskalaisen new wave -sekopään Lizzy Mercier Descloux’n. Tää menee koko ajan niin sairaan paljon paremmaksi, ettei parrakkaat miehet kitaroineen tule liittymään mun elämääni vuosiin. Paitsi kun roudaan niitten tekemät uikelluslevyt kirppikselle.
