Äänenlaatu, osa 1: Artturi Taira

Kun haastattelen laulaja-lauluntekijöitä, työn alla olevan jutun aihe on oikeastaan se ja sama. Päädyn joka kerta esittämään yhden tietyn kysymyksen:

Milloin biisi on valmis?

Juttutuokioilla on tapana venyä entisestään, kun otan puheeksi heidän työnsä näkyvämmän aspektin, laulamisen.

Milloin sä tajusit osaavas laulaa? 
Onko sun laulusaundi vaikuttanut jotenkin siihen, millaista musiikkia aloit tehdä? 
Keneltä sä haluaisit kuulostaa?
Mitä sä haluaisit vielä oppia tekeen sun äänellä?

Venyneet haastattelut jalostuivat parin vuoden aikana opinnäytetyöni aiheeksi ja juttusarjaksi Radio Helsinkiin. Laulamiseen ja äänenkäyttöön keskittyvä Äänenlaatu-sarja starttaa tänään klo 14.00 ja taajuudelle voit virittäytyä ainakin täällä.

Vastauksia etsitään kuuden suomalaislaulajan voimin aina tiistaisin. Urakan aloittaa tämä mies.

Ja löytyi Artturilta vastaus siihen ensimmäiseenkin ikuisuuskysymykseen:

Silloin, kun Fullsteamilta soitetaan, että levy pitäis lähettää masteroitavaksi.

Anna ja Vesa-Matti Loiri menivät karaokeen...

Otsikko, kuten niin moni muukin asia elämässäni, kuulostaa vitsin aloitukselta. Se on kuitenkin totisinta totta.

Täysi-ikäisyyden saavuttaneella nuorella ei ollut hirveästi illanviettomahdollisuuksia Ivalossa viitisen vuotta sitten. Tuoreimpia hittejä oli turha odottaa kuulevansa baarissa, ellei halunnut matkustaa 30 kilometrin päähän Saariselän turistidiskoihin. Nekin palvelivat vain hiihtosesongin aikaan.

Paikallisia vaihtoehtoja oli kaksi, joista kummassakin laulettiin karaokea. Toisessa – kutsutaan paikkaa nyt vaikkapa Kultahipuksi – ehkä hieman enemmän.

Minä en ymmärtänyt kyseistä taiteenlajia. En kuulunut siihen joukkoon, joka hassuttelee laulamalla päin helvettiä antaumuksella Aikuista naista tai Volgaa. En halunnut myöskään identifioitua oman kylän karaokekuninkaallisiin, jotka saattoivat ylitulkita vetää koko listan läpi unissaankin.

Mutta sinä iltana velvollisuudentunto, jota ystävyydeksikin kutsutaan, ajoi minut tarttumaan tahmeaan biisikansioon.

– Lauletaanko?
– Emmää... (juo kuivaa omenasiideriä, joka olisi vasta myöhempinä aikuisvuosina vaihtuva oluen ja valkoviinin kautta punaviiniksi)
– No lauletaan nyt! Kahestaan!

Ah. Toverini oli lausunut taikasanan, joka hälventäisi kaiken menneen ja tulevan karaokehäpeän mennessään. Me pystyisimme mihin vaan - kahestaan.

Siiderin ja tyttöenergian humalluttamina yliarvioimme taitomme totaalisesti. Kiikutimme karaokeisännälle lapun, johon oli rustattu "Destiny's Child - Say My Name". Olimme esiintyneet peruskoulun juhlissa rasittavuuteen asti, joten työnjako oli selvillä jo ennen kuin saimme mikit käteemme: kaveri vetää ekan säkeistön, minä toisen, kertsit vedetään yhdessä ja c-osaa kattellaan sitten kun se tulee.

Mihin emme osanneet valmistautua oli kuitenkin se, että kesken performanssimme paikalle saapuu tulkitsijoista suurin ja mahtavin eli Vesa-Matti Loiri. Vesku kulki baaritiskin kautta entouragensa saattelemana suoraan nokkamme eteen iltaa istumaan. Että yeah-yeah-yeah-yea-yeah siinä sitten vaan.

Valitettavasti minulla ei ole tarjoilla teille sen kummempaa loppuhuipennusta. Ivalossa ei kerrota legendaa siitä kerrasta, kun Vesku nappasi takataskustaan poikkihuilun ja miten huilusoolon lopuksi koko Kultahippu ei vain sanonut vaan huusi meidän nimiämme täydellisissä stemmoissa.

Mutta kyllä kohtaamisestamme yhden löyhän ja ylipitkän aasinsillan väänsi Tomin vinkkaamaan remixiin tuosta modernista klassikosta.

Hipsterihuumoria osa 3

Hehän ovat kuin kaksi marjaa:

 

Don Johnson Big Bandin paluusinkku Living the Life

Satellite Storiesin debyyttialbumi Phrases to Break the Ice

Katso myös osa 1 ja osa 2.

Kuvat: 1, 2.

Latteuksia muhkeudesta

Kuva: Sans Parade

Suddenly, and without a warning. Turkulainen Sans Parade tulee omien sanojensa mukaan yllättäen ja varoittamatta. Lisäisin listaan vielä vanhan kunnon pyytämättä. Täälläkin hehkutettu demo antoi pienen myrskyvaroituksen tulevasta, mutten silti olisi kehdannut pyytää ensimmäiseltä, Solinan julkaisemalta sinkulta näin paljoa.

Muhkeita sovituksia. Kauniita melodioita. Englanninkielisiä sanoituksia, jotka tarjoavat enemmän oivalluksia kuin myötähäpeää.

Lisäksi olen kuvitellut, ettei laulaja Markus Perttulan tunteikas tuuttaus kaipaa ainakaan enempää mahtipontisuutta kaverikseen. Mutta jumalauta, tämähän toimii. Jousineen päivineen.

"Ei kuulosta suomalaiselta" ja "näistä kuullaan vielä" ovat kaksi inhokkilatteuttani, mutta minkäs teet: Sans Parade ei kuulosta suomalaiselta ja heistä kuullaan vielä. Jännityksellä jään odottamaan, miten muhkeus saadaan siirrettyä keikkalavoille.

 The Last Song Is A Love Song (single) by Sans Parade

Rakkautta - melkein

Kuva: Frank + Derol

Muistatteko Miley Cyrusin? Taisin nähdä naikkosen nimen viimeksi LOL-leffan yhteydessä. Nuff said.

En pysty heittämään lonkalta yhtäkään Mileyn kappaletta, mutta popparin sisko on kaverinsa kanssa laulaa luikauttanut biisin, joka pitää kuunnella uudelleen. Ja uudelleen. Ja uudelleen.

Eikä haittaa vaikkei kuuntelisikaan, sillä kesäisen kepeä sovitus ja koukuttava säkkäri kyllä takaa, että biisi jää hengaan pään sisälle pariksikin päiväksi.

Tykkään. Melkeinpä rakastan.

 Frank + Derol - Barely Love You Too by Interscope Records 

"Minä oon minä, hän on hän ja Bruce on pomo"

Anna:

mulla on teoria

asiasta toiseen

aka ”ai niin!”

et noi brucen överikeikat on vaan pomon ihmiskoe

psykololololologinen testi, if you may

se vaan tsekkaa, et millon jengillä tulee raja vastaan

neljä tuntia näyttää olevan vielä ihan fine

aina ku luulee, et ”no nyt se loppuu” niin ei. vielä tulee nurkan takaa joku biisi

Jyri:

kyl siinä jotain on

mut aika hieno keikka!

Anna: 

mä odotin sulta jotain punchlinee tolle mun teorialle, nii oisin voinu postata blogiin

Jyri:

oooo snap

Anna: 

ei oo käyttistä – käytän silti

Sisältä pehmis

Fazerin kahvilan terassilla oli tänä aamuna ruutupaitamies, joka piteli croissantia niin kuin se olisi ollut jätskituutti.

Tais olla vailla töttöröö, töttöröö.