A blast from the past

Olin kuvaamassa Rubikia Turun Klubilla 25.4. valokuvauskurssia varten. Onneksi jouduin kohtaamaan seuraavat realiteetit jo silloin:

- Kamerat vihaavat minua. Olin minä niiden edessä tai takana.

- Tykkään ihmisten selistä? Faktan heitti kehiin kuvat arvostellut opettaja.

- Olen tosi awkward sosiaalisissa tilanteissa, joissa en tunne ketään. Tervetuloa, toimittajan arki! Ja suokaa anteeksi vieraskielinen lisäys, mutta mikään suomennos ei tee tuolle sanalle oikeutta.

- Aiemmin itselle turhanpäiväiset yhtyeet voivat muodostua elämääkin suuremmiksi livekeikan jälkeen. Tai ainakin Rubik voi, jos on saanut kuulla Radiantsia tyhjällä Klubilla soundcheckin aikaan.

- Olen huithapeli. Lupasin nämä kuvat Artturille heti kun ne valmistuvat. Tässä ne nyt sitten ovat, viisi kuukautta myöhemmin...

Future sailors

Blogi muodostuu yllättävän houkuttelevaksi vaihtoehdoksi silloin, kun pitäisi tehdä armoton määrä kouluhommia. Tällä logiikalla tulen postaamaan ensi kuussa useamman kerran…

Olen astunut uudelle aikakaudelle, Spotify-aikaan. Spotifysta ollaan leivottu mediassa yhtä levyteollisuuden tappajaa piratismin ohella, mutta omaan käyttäytymiseeni sillä on ollut aivan päinvastainen vaikutus. Minulla on pitkästä aikaa ostoslista levykauppaan.

Ekana – ja ainoana pakko-ostoksensa – listalla komeilee Kings of Conveniencen uusin levy. Syyskuun viimeisenä päivänä tuen 18,90 eurolla Levykauppa Äxän toimintaa ja kotiutan yhden kappaleen Declaration of Dependencea. Oon viime aikoina kylläkin miettiny, et mikä järki tässä levyjen ostamisessa on, kun ei niitä kuitenkaan kuuntele. Mut voi kai sitä ongelmien lisäksi keräillä jotain muutakin?


Kuva täältä

Koulun ohella lisäjännitystä elämääni tuo tällä hetkellä myös lisäpesti turkulaisella Zoom FM:llä. Vapaaehtoisvoimin Turun keskustan alueella kuuluva kanava on musiikkivalintojensa osalta jo valmiiksi hyvin indieystävällinen. Omia biisivalintojani ripottelen soittolistan sekaan about joka toinen sunnuntai klo 17-20 taajuudella 93,4.


Ps. Pisteet sille, joka tietää, mihin otsikko viittaa.

Animal Kingdom

Seuraavan kappaleen hienoutta olen vollannut jo kolmella eri paikkakunnalla. Ehdottomasti yksi vuoden 2009 parhaimmista tekeleistä.



Mollia mollin perään, hieman Chuck Bassin näköinen laulaja, joka kuulostaa Mewin Jonas Bjerreltä olematta kuitenkaan yhtä ärsyttävä ja Well is this love?/Is this pain?/I gotta a feeling that I cannot name/slowly changing every part of me. Vaatiiko muka lisää perusteluja?

Lauantai-illan huumaa

Nyt, kun olen katsonut Karpon parhaat ja tarkistanut Lotto-tositteeni, voin tiedustella teiltä seuraavaa:

Onks ok, että mulla on lemppari Bumtsi Bum-jakso? Se tuli sattumoisin just äsken uusintana ja on saavuttanut asemansa laiskan laulunopiskelijan sydämessä vain tämän esiintymisen takia.

Behold!

Kun viisaus iskee, se ei katso aikaa eikä paikkaa.


Kuva: Mikko Kauppinen


Ongelmana tässä nyt on vaan se, että tuolla reseptillä mun pitäs käydä hakemassa lisää Buranaa.

Vielä suurempi ongelma on se, että ketkä sitten ovat meidän Yö ja Popeda.

Kesän iloinen ylläri

Jos Irina tekee ite tämmösiä biisejä, niin miks ihmeessä se on halunnu esittää Toni Wirtasen yhdentekeviä renkutuksia? No ohan tää vähän Jippu, mut kuunnelkaa ny jumalauta:

Et huomaa maispeississä

Uudet kujeet, vanhat maneerit

Katotaan Mikon kanssa Tangomarkkinoita. Olen ilmeisen hyvää seuraa, ku sain ekan kierroksen jälkeen kuulla: "Pitäiskö sun kirjottaa noita juttuja sinne sun blogiin?"

Tangomarkkinoita on tänä vuonna uudistettu, mutta vain näennäisesti. Uudelleen sovitetut "viime vuosien hititkin" edustavat todellista suomipopin kermaa (Uniklubi, Jore Marjaranta, Lauri Tähkä & Elonkerjuu ja joku nevahööd).

Amadeus Lundberg on (ystävääni lainaten) kuin 15-vuotias Alexander Rybak, joka matkii tangolaulajaa. Ääni muuttui heti, kun sen piti esittää Lauri Tähkää, sillä silloin hän esitti vuorostaan pop-laulajaa. Maneerit on niin viimesen päälle opeteltuja, vibrato tekaistu. Tässä jätkässä ei ole mitään omaa.

Eerika Grönlund teki vaikutuksen, kun se lauloi torstaina Cry me a riverin. Laulu tulee kuitenkin tangofiltterin läpi - ääni ei muodostu luonnollisesti. Pakollinen finaalin nuori nätti tyttö.

Marko Maunuksela on yhden ilmeen mies, jonka tunnelmakäsi heiluu minkä vaan ehtii. Teatraalisuus ei ole sama asia kuin TULKINTA. Kyseessä on perinteinen pikkukylän "esiintyjä", jota paikalliset rokut on erehtyny karaokessa kehumaan ja näin usko omiin kykyihin on noussut aivan liian korkealle.

Kaija Lustila vie koko paskan. Arja Koriseva meets Marita Taavitsainen.

Ja muistanpa vielä ajan, kun finaali oli finaali ilman mitään SUPERfinaalipelleilyjä.