Olen erikoistunut tällä viikolla virnistelemään typerästi. Normaalilla kyynisyyden tasolla elävät ihmiset kutsuvat sitä kai hymyilyksi. Kaikki käynnistyi maanantaina.
Ensimmäisen kasvonkohotuksen tarjosi Suomen lätkämaajoukkueen kultajuhlat Helsingin Kauppatorilla. Ennen Petri Nygårdia, Jare&VilleGallea ja Pojua lätkäkansan toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos vaelsi biisi.
Kappale, joka on minä. Levyltä, jonka ansiosta joskus muodostui me.
Viikon puolivälissä pääsin kesätyöni puolesta kertomaan torikokemuksestani nerolle, joka on osasyyllinen laulun syntyyn. Kyseinen kesätyö on lisännyt hymynaamahymiöiden käyttöä eksponentiaalisesti.
Kaiken kruunasi dokkariprojektin päätös, joka tuo todennäköisesti ainoat opintopisteet tältä lukukaudelta. On aina ilo nähdä itsensä kuvassa, johon voi olla tyytyväinen. Mutta ilmeisesti vielä parempaa on tarjota samanlainen kokemus toiselle. Kiitos Tomille avusta, kauniista sanoista ja yllättäen syntyneestä vokooderihimosta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti