Tän viikon hämmentävimmät musiikkikokemukset tulivat alkuviikon shoppailureissulla.
Olin avustamassa kaveria farkkuleggareiden metsästyksessä. Päädyimme Carlingsiin, jossa innostun aina mielikuvitusshoppailemaan ruutupaitoja tulevalle poikaystävälleni. Siinä makutuomarointivuoroani venaillessa pärähti soimaan yksi biisi, joka netissä pyörineessä 30 päivän musahaasteessa menisi heittämällä kategoriaan a song that makes you happy/laugh.
Vaikka farkkuleggarit löytyivät, niin Lapin tytöt jatkoivat urheasti matkaansa vielä Turun halpisrättien mekkaan, joka KOP-Kolmionakin tunnetaan. Hiplasin Gina Tricot’ssa yhtä T-paitaa, mutta ostoskoriin päätyi sitä kalliimpi sormus. Yleensä en osta GT:stä mitään. Valikoima oli yllättävän hyvä myös musiikin puolelta. Jennie Abrahamson WTF?
”Jos me vielä H&M:lle”, jonka kassalla huomasin hyräileväni taustalla soivan kappaleen mukana. No ei siinä muuten mitään, mutta ku biisi oli just sitä Vaccinesia, jonka ehdin tossa edellisessä postauksessa haukkua. Jos ei ihan facepalm niin ainakin a slap in the face.
Lopputulos oli tuttu ja turvallinen: lähdin kaverin seuraksi, mut lähdin saatananmoisen kassin kans kotiin. Enkä vieläkään löytänyt vastausta kysymykseen, kuinka monta kukkamekkoa tarvitsen. Näköjään vielä ainakin yhden.
Erehyin sitte kuuntelemaan The Vaccinesia. Allekirjoitan väitteen, jonka mukaan yhtye ei ole lähtenyt keksimään pyörää uudelleen. Siinä tapauksessa kuitenkin olettaisin, että musiikki kolahtais kerralla.
Niin kuin Wavves.
The Vaccinesia on nimittäin kiittäminen yhdestä asiasta. What Did You Expect From The Vaccines? ajoi minut etsimään jotain muuta. Välineenäni oli Spotify ja johtolankanani Best Coast. "Löysin" Wavvesin.
Joo, hipsterit siellä jo itkee, että on ihan vanha bändi tämä. Bändin uusimman levyn kansi on vaan niin saatanan ruma, että ei oo tehny mieli perehtyä aikasemmin. Syyt ne on musarunkkarillaki osa 9340.
Wavvesia tituleerataan noise popiksi. Kyse on siis koukuttavasta älämölöstä. Kun tätä kuuntelee, niin kevätaurinko paistaa vielä hetken pidempään.
Okei, sit ku laitto kukkamekon päälle, lakkas kynnet muotiblogiystävällisellä sävyllä ja sai kouraansa tarpeeks makean omenasiiderin, niin Vaccineski meni siinä sivussa. Mut viralliseksi mielipiteeksi jää, et vaksit (...) saavat jopa French Filmsin kuulostaan hyvältä.
90-luvun Sheffieldissä eräs irlantilainen nainen lähestyi vanhempaa brittimiestä lausahtamalla ”Do you like my tight sweater? See how it fits my body!” Mies ja nainen rakastuivat, alkoivat tehdä musiikkia ja laittoivat iskureplan ensimmäisen levyn nimeensä. Yhtyeen nimeksi tuli Moloko.
Miettikää: yhden parisuhteen historia yhdessä yhtyeessä, yhdessä diskografiassa.
Brydon ja Murphy erosivat vuonna 2001. Molokon Statues julkaistiin 2002. Levy käsittelee lopun alkua, suhteen kuolonkorinoita. Tosin Murphyn ääni on kyllä kaukana korinasta.
Levyn viimeinen kappale Over and over päättää katkeransuloisesti niin Molokon levytysuran, parisuhteen kuin upean levynkin.
Joskus musiikkia kuunnellessaan sitä huomaa ajattelevansa, että todellinen henkilökohtainen suhde ja samaistuminen lyriikoihin puuttuu. Biisiä ei vaan tajua, ennen kuin on kokenut ne samat asiat itse.
Sitten kun ne asiat ON kokenut itse, niin voi todeta, että oishan ne fiilikset voinut jättää väliinkin. Silloin ymmärtää, miksi pelkästään kyseisen kappaleen jousisovituksia on hiottu viikkokaupalla tai miksi kappaleesta ei löydy livetaltiointeja.
Kun olin pieni (enkä silloinkaan ollut kauhean pieni), niin minua ei tyrkätty päiväkotiin. Minä hengasin mummolassa.
Muistan mummolasta lempikasettini. Siihen oli tungettu kauhean loogisesti ainakin SIG:n Hyvää syntymäpäivää sekä Teddykarhujen huviretki. Lempparini kasetilta oli kuitenkin Freemanin Ajetaan tandemilla. Lapsuuden lempikappaleesta huolimatta opin ajamaan pyörällä vasta ala-asteen loppupuolella enkä nytkään lähde vaarantamaan liikennettä mummopyörälläni kauhean mielelläni.
Anywho. Mummo on muuttanut pienempään kämppään. Freemanista on tullut hipsteri. Minä en mieti, kuka on paras Tenavatähti vaan koen kognitiivista dissonanssia eduskuntavaalien takia.
Onkin osuvaa, että viimeisin intoiluni kohde laulaa, kuinka "ollaan syvemmässä kusessa kuin missään tieteisfilmissä", mutta meno on silti niin kuin lapsuuden suosikkibiisissä.
olemme edenneet yhteisellä taipaleellamme siihen pisteeseen, jolloin minun lienee tarpeellista selittää teille eräs käsite. Kuuntelin tuossa nimittäin uusinta The Pains of Being Pure at Heartia ihan karjakkona.
Asioiden suorittaminen karjakkona viittaa Iltalypsyn legendaariseen hahmoon. Karjakolla oli tapana haastatella maamme suurmiehiä ja -naisia heidän harrastuksistaan. Haastattelut kruunasi karjakon katse, joka kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.
Karjakon katse ei ole tuomitseva tai ylimielinen. Wikipedia kuvaa tuota tuijotusta sanalla epäuskoinen. Tässä blogissa karjakkoa ovat tuuranneet tagit eisss... ja mitävittuu. Sosiaalisessa mediassa ilmiön voi tunnistaa merkkijonosta "..."
Kuuntelin The Pains of Being Pure at Heartia siis karjakkona. Pystyin melkein kuulemaan kuinka ruutupaitojen hihat väpättävät kesätuulessa Belong-albumin tahtiin. Kolmeakymppiä lähestyvä graafikko litkii kädenlämpöistä teetään. Miehen ikkunalaudalla basilikat ja ruohosipulit kasvavat niin, että suhina käy. Kotiäidiksi heittäytynyt mirmeli kokkaa jotain saatanan luomumuhennosta savipadassa.
Toisessa huoneessa puolivuotias tytär joutuu kuuntelemaan iskän lempilevyä ja kakkii kestovaippoihinsa.
Ariel Pink’s Haunted Graffiti tulee Flow’hun. Hipsteripeli on nyt siis ajankohtaisempi kuin koskaan. Sattumoisin se on ajankohtaisempi kuin koskaan myös henkilökohtaisesti: käynnissä olevan Flash-kurssin ansiosta voisin ehkä koodailla alkeellisen version tasohyppelystä.
Ensin pitäisi vaan keksiä, miten pelin saa luontevasti ujutettua Flash-repparini aiheeseen ”mitä tapahtuisi jos Suomi siirtyisi takaisin markkaan?” Ja valitettavasti koodausosaamiseni rajoittuu tällä hetkellä tähän:
