Tästä tuli tarina siitä, kuinka jouduinkin juoksemaan sille ainoalle läsnäolopakolliselle tunnille tällä viikolla. Samalla ilma muuttui harmaammaksi kuin vastapäisen talon seinä ja Solarista tuli olosuhteiden uhri.
Harmaa on.
Solarista on tullut hehkutuksesta päätellen myös toisella tapaa olosuhteiden uhri. Tältä levyltä on automaattisesti odotettu paljon. Perustuvatko Solarista lausutut ylisanat siis Dada Banditsin, Data Bandits EP:n ja Laws of Gravityn luomiin ennakko-odotuksiin vai levyn sisältöön?
Toki albumi on bändin musiikillisen kasvun ja suomalaisuuden huomioon ottaen hyvä. Ei tämä himmailu ole silti henkilökohtaisella tasolla juurikaan liikuttanut. Pääsemmekin kysymyksiin, jotka ovat tuttuja punaviinilasillisten äärellä käydyiltä keittiöpsykologian tunneilta:
Pitäisikö uuden tuttavuuden olla rakkautta ensi silmäyksellä tai -kuulemalla vai paljastaa jotain uutta kerta kerralta? Kuinka kauan on hengailtava, että voi varmistua jonkun olevan Se Väärä? Milloin tykkääminen on vain pelkkää tottumista?
Toisin sanoen, olisiko tämän pitänyt kolahtaa kerralla vai olenko aikaisemmin kukoistaneen suhteemme huomioon ottaen velvollinen kuuntelemaan levyn vielä kerta toisensa jälkeen odottaen, että jossain vaiheessa lempi leimahtaisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti